Johanna Korhonen: Sääntöjä vai joustoja?

Onko näin: Lapsi pitää kasvattaa niin, että hän pärjää kovassa ja karussa maailmassa. Hänen pitää uskoa itseensä ja kykyihinsä. Hänen on jaksettava ponnistella saavuttaakseen tavoitteensa. Kaiken pohjalla ovat oikeat arvot. Kun lapsi vain oppii pelin säännöt, hän menestyy, onnistuu, saavuttaa hyvän aseman ja elää elämänsä onnellisena ja arvostettuna.

Vai onko näin: Lapsi pitää kasvattaa niin, että maailmasta tulee vähemmän kova ja karu. Hänen tulee voida luottaa ja tukeutua toisiin ihmisiin. Yhteistyökyky ja empatia ovat tärkeitä. Lapsen elämässä tulee vaalia tasapainoa ja monipuolisuutta. Hänen kykyään omaan harkintaan tulee vahvistaa niin, että hänellä on valmiudet suoriutua muuttuvissakin tilanteissa. Sääntöjä on tarvittaessa uudistettava. Onnellisuus on asenne ja mielentila, ei palkinto saavutuksista.

Yhdysvaltalainen neurotieteilijä George Lakoff jakaa ihmisten ajattelun karkeasti ottaen kahteen päätyyppiin. Toinen on sääntöihin, jatkuvuuteen, ponnisteluun, kurinalaisuuteen ja palkitsemiseen nojaava Strict Father eli ”ankara isä”. Toinen on empatiaan, yhteistyöhön, joustavuuteen ja omaan eettiseen harkintaan nojaava Nurturant Parent eli ”hoivaava vanhempi”.

Lakoffin mukaan nämä kaksi niin sanottua ajatuskehystä elävät jokaisessa ihmisessä mutta siten, että usein toinen on hallitsevampi.

Myönnän heti. Vanhempana sovellan sekä kuri ja järjestys -ajattelua että empatia ja joustavuus -ajattelua. Usein kyllä väärissä paikoissa. Ja varmaan erittäin epäloogisesti.

Ajatuskehyksen valinta ei olekaan tietoista, ei harkittua eikä oikeastaan edes teko. Se vain tulee, pläjähtää päälle jostain selkäytimen suunnalta.

Kun ollaan perheen kanssa matkalla jonkin suurkaupungin metrossa, epämääräiset vastoinkäymiset ovat viivyttäneet matkantekoa ja lentokentälle alkaa olla jo kiire, Strict Father on ainoa vaihtoehto. Nyt teette juuri niin kuin minä sanon! Luku henkilöistä ja nyssyköistä! Ei ole väliä, onko jollakulla nälkä, jano, vessahätä tai ikävä kissaa! (Niihin palataan mahdollisesti sitten, kun tästä on selvitty.) Nyt ripeästi samaan suuntaan, mars!

Nurturant Parent hallitsee automaattisesti toimintaani esimerkiksi silloin, kun lapsi herää yöllä painajaiseen ja tarvitsee lohdutusta. Unesta puolitajuttomanakaan en sano, että vanhemmuuspalveluita on tarjolla vain ennen virallisen nukkumaanmenoajan umpeutumista, arkena päiväsaikaan tai ajanvarauksella.

Vaikeampia ovat tilanteet, joissa minulla on oikeasti mahdollisuus yrittää jonkinlaista harkintaa. Lapsi esittää hartaan perustelunipun tietokoneaikansa pidentämiseksi. Hän on pohtinut asiaansa, vetoaa ja argumentoi.

Mitä teen? Pysynkö lujana, muistutanko säännöistä ja perhekokouksen päätöksistä vai annanko periksi – selittäen sitten itselleni ja puolisolle, että kyseessä oli vain ”harkittu ja tilanteenmukainen joustavuus”? Kumpi on enemmän väärin?

Vanhemmuus tarjoaa joka päivä tilaisuuksia miettiä, pitääkö maailmassa ennen kaikkea noudattaa sääntöjä vai muuttaa niitä. Ja onko maailma kova ja karu vai kaunis ja lempeä. Ja jos se on jompaakumpaa tai kumpaakin, miten tätä pitää soveltaa lastenkasvatuksessa… Niin tosiaan, se tietokoneaikakysymys…

Johanna Korhonen on toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.