Professori Heikki Hiilamosta lapsijärjestöjen ääni ei kuulu

Suomi on järjestöjen ja erityisesti lasten, nuorten sekä perheiden järjestöjen luvattu maa. Vanhimmat lapsiperhejärjestöt syntyivät ennen sotia ja pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Ensimmäisenä perustettiin Barnavårdsföreningen vuonna 1893, Mannerheimin lastensuojeluliitto vuonna 1920, Pelastakaa lapset vuonna 1922, Lastensuojelun Keskusliitto vuonna 1937 ja Väestöliitto vuonna 1941.

Tarve järjestöille ja niiden työlle oli huutava. Suurin osa lapsista kärsi materiaalisesta puutteesta. Joka kymmenes lapsi kuoli vauvana.

Järjestöt jakoivat konkreettista apua ja tukea hoitaen monia tehtäviä, jotka sittemmin ovat siirtyneet julkisen vallan vastuulle. Tämän seurauksena järjestöjen tehtäväksi on tullut puolustaa julkisia palveluita ja tulonsiirtoja.

Järjestöjen tehtäväksi on tullut puolustaa julkisia palveluita ja tulonsiirtoja.

Toisin kuin uutisvirtaa ja some-keskustelua seuraamalla voisi päätellä: suomalaiset ja pohjoismaalaiset lapset voivat nyt keskimäärin paremmin kuin minkään toisen alueen lapset.

Pohjoismaat näyttävät maailmalle suuntaa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin edistämisessä.

Pohjoismaat ovat – ainakin jossain määrin valitettavasti – edelläkävijöitä myös lähes kaikkia länsimaita koettelevassa uudessa väestömurroksessa, missä syntyvyys laskee selvästi aikaisemmin tunnettua alemmalle tasolle.

Suomessa syntyvyyden romahdus alkoi vuonna 2010 ja on pientä korona-ajan poikkeusta lukuun ottamatta jatkunut edelleen, eikä käännettä ole nykytiedon varassa oletettavissa. Vuonna 2010 syntyi noin 56 000 lasta ja viime vuonna alle 40 000. Lasten osuus väestöstä alkoi ikääntymisen vuoksi pienentyä kuitenkin jo aikaisemmin. Tulevaisuudessa kehitys voimistaa itse itseään, kun yhä pienemmät ikäluokat tulevat lastensaamisikään.

Lasten määrän ja osuuden raju pudotus tarkoittaa sitä, että kaikkia lasten kanssa työskenteleviä ammattilaisia – esimerkiksi kätilöitä, lastenhoitajia, lastentarhanopettajia, peruskoulun opettajia, lastenlääkäreitä, koulukuraattoreita – tarvitaan jatkossa selvästi vähemmän.

Ylipäätään yhteiskunnan resursseista ohjautuu pienempi osa lapsille, nuorille ja perheille. Heidän tarpeensa uhkaavat jäädä suurempien ja kovaäänisempien väestöryhmien jalkoihin.

Lapsiperheiden ääni kuuluu julkisuudessa ennen muuta ikävinä uutisina, joista tuoreimpana Vantaan koulusurma.

Erinomaisen lapsiasianvaltuutetun ja muiden alan asiantuntijoiden näkökulmat pääsevät esille vastauksina yksittäisiin tragedioihin, mutta suuremmissa päätöksissä ne usein sivuutetaan. Näin tapahtui esimerkiksi viime vuonna, kun hallitus päätti poistaa työttömyysturvan lapsikorotukset (valtioneuvosto.fi). Tämä lisäsi selvästi lapsiperheiden köyhyyttä.

Lasten, nuorten ja perheiden hyväksi työskentelevillä järjestöillä on kullakin omat tärkeät tehtävänsä. Yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ne kuitenkin työskentelevät liian irrallaan. Järjestöjen ääni on hajanainen.

Kun lapsiväestö vähenee ja resurssikilpailu kiristyy, tarvittaisiin vahvempaa ja yhtenäisempää ääntä.

Päihdejärjestöjen ääni vahvistui, kun kolme suurta päihdejärjestöä yhdistyivät ja muodostivat Ehkäisevä päihdetyö Ehyt ry:n vuonna 2011. Jotain vastaavaa kaivataan myös lasten, nuorten ja perheiden monenkirjavalla järjestökentällä.

Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori.