Päivi Alasalmi havahtui pienessä luontopainotteisessa koulussa

Suvussani on ollut viidessä peräkkäisessä sukupolvessa opettajia: se on pitkä jatkumo besserwissereitä.

Äitini toimi kansakoulunopettajana 1950-luvulta alkaen. Suurten ikäluokkien tultua kouluikään hänen luokassaan saattoi olla jopa 70 oppilasta. Hänen oli kehitettävä ääni, joka kantoi suuren luokkahuoneen perälle saakka ja jota toteltiin. Hän ei käyttänyt kurittamiseen karttakeppiä, mikä oli tuohon aikaan yleinen tapa, vaan hän piti järjestyksen muilla keinoin.

Kolme tätiäni osti kukin itselleen vanhan kansakoulun ja remontoi siitä pysyvän kodin tai kesäpaikan.

Erityisen jännittäväksi koin tätini kansakoulun Kainuussa. Koulu oli lapsen silmiin valtava. Se oli täynnä sivukäytäviä ja kapeita portaikkoja, koska opettaja tuli luokkaan eri reittiä kuin oppilaat. Sokkeloiset salakäytävät, kuten niitä mielessäni kutsuin, kutkuttivat kovasti tulevan kirjailijan mielikuvitusta.

Koululaitoksen arvostus ja opettajan vankkumaton auktoriteetti varmistivat, että luokissa vallitsi oppimisrauha. On vaikea kuvitella, etteikö ns. ”villejä” oppilaita eli nykykielellä erityistukea tarvitsevia oppilaita olisi ollut silloinkin, mutta tiedonjano antoi hyvän motivaation opiskella.

Nyt tietoa, valeuutisia, tubetotuuksia ja informaatioähkyä tunkeutuu lasten korviin niin monesta tuutista, että koulu on vain yksi väylä monien joukossa.

Tunnen muutamia ala- ja yläkoulun opettajia, joiden kautta olen saanut kurkistaa nykypäivän peruskouluun. Suvivirren ja päättäjäispäivän jälkeen he päästelevät höyryjä kesäloman alkajaisiksi. Vaikka he kertovatkin ensiksi niistä ihanista oppilaista, jotka olivat kiittäneet heitä tai muistaneet jopa pienellä lahjalla, kuulen välillä myös toisenlaisia kertomuksia.

Muuttuva maailma pakottaa opettajat opiskelemaan uusia digitaalisia toiminta-alustoja. Oppituntien alussa heidän aikansa kuluu oppilaiden rauhoittamiseen. Lasten älykännykät he viskaisivat alimpaan manalaan.

Vanhempien kynnys sättiä opettajaa on matala, kun iskän kullannuput ovat kertoneet kotona oman versionsa tapahtumista. Opettajien ryhmähenkikin voisi olla parempi.

”Hyvät keinot suotuisan oppimisympäristön luomiseen ovat kullanarvoisia.”

Tuntuu, että suurten kaupunkien kouluissa on ylitetty se raja, jonka jälkeen sekä henkilökunta että oppilaat alkavat oireilla. Mutta koska väkirikkaissa lähiöissä asuvia lapsia ei saada mahtumaan muualle kuin jättikouluihin, hyvät keinot suotuisan oppimisympäristön luomiseen ovat kullanarvoisia.

Kävin satukeikalla pienessä luontopainotteisessa koulussa, jonka oppilaat olivat 1.–3.-luokkalaisia. Puukoulu sijaitsi vanhan ikimetsän keskellä. Säästä riippumatta lapset oleilivat ja opiskelivat metsässä niin paljon kuin mahdollista. Luontoa opittiin kunnioittamaan ja rakastamaan kuin huomaamatta koulutyön ohessa.

Kun luin sadun rohkeista trapetsitaiteilijoista ja kerroin kirjailijan ammatista, lapset kuuntelivat hiiskumatta. Sen jälkeen suorat kysymykset satelivat päälleni. Kuinka vanha olet? Oletko rikas? Mikä sun kissan nimi on? Lopuksi yksi poika halasi minua.

– Meillä lapset ovat lapsia pidempään, opettaja paljasti tunnin päätyttyä.

Pienemmät koululaiset uskalsivat leikkiä ja olla lapsellisia, koska samassa koulussa ei ollut yläkoululaisia. Sellaista pidennettyä lapsuutta toivoisin muillekin kuin näille satumaisen onnekkaille lapsille.

Sen tekeminen ei ole kiinni peruskoulumuodosta eikä opettajista vaan poliittisista päättäjistä. Toivoisin heidän uhraavan kallisarvoisesta ajastaan hetken ja miettivän, keiden käsissä maamme tulevaisuus on: heidänkö itsensä vai koululaisten.

Päivi Alasalmi on akaalainen kirjailija, satukirjailija ja kahden lapsen äiti.