Mieskaverit kiakkovieraina

Viime vuonna Emma & Elias -ohjelman väki oli koolla Tampereella. Illanvietto pidettiin Hakametsän jäähallin kupeessa. Valtaosa joukosta lähti bussilla kohti hotellia. Pidin parempana kävellä ja fiilistellä lapsuuden maisemia reitillä, jota olen sadat kerrat lapsena kävellyt jäähallille.

Sain seuraksi Pikkukaveria ei jätetä -hankkeen projektipäällikkö Petri Kaverman. Kohta lähdettyämme ohitimme Sammonkadulla lyhtypylväitä, joissa komeilivat Petrin suunnittelemat mieskaveritoiminnan mainokset. Matkalla ohitimme kirkon, jossa pääsin ripille, vanhan yläkouluni ja lukioni.

Puhe kääntyi siihen, mitä tarkoittaa olla jostain kotoisin. Pohdimme liittyykö tamperelaisuuteen jokin erikoinen kapinan elementti. Sattumoisin tai ei: pari kuukautta myöhemmin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton yhteydessä mieltä osoittaneet Kiakkovieraat kulkivat samaa reittiä.

Petri pitää itseään nimenomaan kontulalaisena ja itähelsinkiläisenä, ja tätä asiaa hän on tullut miettineeksi paljon. Hänen puheessaan ei korostu sen enempää helsinkiläisyys kuin akateeminen sivistyskään. Hän on hieman tavallista pidempi, mutta muuten kovin tavallisen oloinen mies.

Taide on tekemistä, ei taulu, joka on ripustettu seinälle.

Tapaamme myöhemmin Helsingissä jatkaaksemme siitä, mihin Tampereella jäimme. Edellisenä päivänä Petri on ollut Venemessuilla Mieskavereiden osastolla, mutta nyt ohjelmassa on taidetta ja lätkää. Menemme Yrjönkadulle galleriaan katsomaan Elena Näsäsen videoteoksen Ohikulkija. Sieltä jatkamme Bulevardille Taidesalonkiin.

Olemme liian nuoria valitsemaan vain yhtä lajia ja liian vanhoja hipstereiksi, joten hoidamme kierroksen omalla tavallamme. Jääkiekossa, taiteessa ja mieskaveritoiminnassa, jotka ovat kierroksemme teemat, yhteistä on ainakin jonkinlainen tekemisen meininki.

– Taidekin on tekemistä, ei taulu, joka on ripustettu seinälle, sanoo Petri.

Petri Kaverma kuvattiin Pasuunapuistossa Helsingin Kannelmäessä Silta-teoksensa (2007) äärellä.

Henkilö kun tulee tiettyyn ikään, hänelle on tärkeää tietää, mistä on kotoisin ja tulossa. Me olemme tietyssä iässä, meillä on samaa sukupolvikokemusta. Kun Petri kertoo ilahtuneensa siitä, että Vladislav Tretjak sytytti olympiatulen, hän voi laskea sen varaan, että tiedän kenestä puhutaan; Neuvostoliiton legendaarisesta maalivahdista.

Petrin suku tulee Viipurista, josta oli lähdettävä. Sama asuttamisen teema liittyy Kontulaan ja yleisemminkin lähiöihin. Ne ovat paikkoja, jotka ovat jotain muuta kuin koti, ne on rakennettu asuttamisen vuoksi. Kutsutaan tätä vaikka juurettomuudeksi. Haastatteluretkellä Petri on vesivahinkoevakossa, mikä sattumoisin täydentää lähtövalmiuden teemaa. Juurettomuus on kokemus, joka aktivoituu aina, kun joku kaveri kierrättää lapsuusmaisemissaan ja kertoo henkilöhistoriaansa.

– Juurettomuus näkyy myös tekemässäni taiteessa niin, etten osaa päästää itseäni helpolla.

Mitä se tarkoittaa?

– En ole voinut valita sellaisia välineitä, jotka olisivat päästäneet helpolla, sellaisia klassisia taiteen välineitä, kauniita ja hienoja. En ole mitenkään ainoa lajissani, mutta se näkyy siinä, miten teen taidetta. Etsin teemoja ja keinoja myös muualta kuin taiteen sisältä.

Kontula on vahva viesti. Petrin puheen perusteella lapsuudessa Kontulassa ei ollut mitään puutteita tai ongelmia, vaikka Kontula on paljastanut itsensä vähitellen vasta myöhemmin. Petri kertoo äitinsä olleen ”ihan oikea maisteri”, mikä teki perheestä hieman outolinnun silloisessa Kontulassa.

Helsingin sisällä voi helposti huomata, jos puhuja ei ole samoilta kulmilta. On sanoja, joita kontulalainen käyttää aivan luontevasti, mutta lauttasaarelainen ei. Vanhoja Kontulan muistoja Petri käy nykyisin läpi ministeriön herrahissiin päätyneen kaverinsa kanssa.

Kontula sellaisena, kuin se oli, kuuluu lapsuuteen. Itä-Helsingissä Petri asuu edelleen, tai asuisi, jos ei olisi evakossa. Kontulalaisuus pulpahti esille joitakin vuosia sitten ikimuistoisella tavalla purjehdusreissulla.

– Olimme Gullkronan venesataman ravintolassa. Tyttäremme innostui leikkimään muiden paikalla olleiden lasten kanssa. Leikkiin liittyi se, että kerrotaan, mistä ollaan tulossa. Tyttäremme Ella sanoi kovaan ääneen ”minä olen Kontulasta”, ja koko ravintola hiljeni. Erikoinen kokemus, jonka muistan edelleen elävästi.

Etäältäkin katsottuna lapsi katsoi olevansa Kontulasta, ei Helsingistä. Muistijäljen jätti kuitenkin muiden aikuisten reaktio.

Maisterisäidin pojasta tuli taiteen tohtori melko kypsällä iällä. Jääkiekkomaila vaihtui kyniin varhaisteininä.

– Kun kasvoin murrosiässä yhtäkkiä paljon kavereita isommaksi, käännyin kliseisesti sanottuna sisäänpäin. Kuvat ja piirtäminen muodostuivat tärkeiksi, ja niistä tuli tärkeä itseilmaisun muoto kirjoittamisen ohella. Jääkiekkoharrastus loppui hurjaan pituuskasvuun, kun koordinaatiokyky heikkeni. Kaiken muun lisäksi harjoituksiin ilmestyi meitä pari vuotta nuorempi kaveri, joka oli ilmiömäisen hyvä ja kieputteli meidät mennen tullen. Hänen nimensä oli Esa Tikkanen.

Tikkaselta Petri oppi ainakin sen, ettei ole maailman paras jääkiekkoilija. Meni kuitenkin vuosia, ennen kuin Petri ajatteli taidetta ammattina. Tohtoriksi hän väitteli 2012. Petri korostaa, että väitöstutkimus on taiteellista tutkimusta, ei taiteen tutkimusta, sillä mukana on paljon tekijän omaa henkilöhistoriaa.

– Ajattelen väitöskirjaani myös taideteoksena, vaikka se ei siinä kyllä ihan toteudu. En ole kirjailija, enkä runoilija, vaan kuvataitelija, joka kirjoittaa. Konteksti on tärkeä, ja pyrin laajentamaan kenttää, jossa toimitaan. Tehdä niin kuin Elena, joka tekee elokuvan, ja esittää sen galleriassa eikä elokuvateatterissa, Petri toteaa viitaten aiemmin näkemäämme videoteokseen.

Piirtämisen Petri on jättänyt tai se on jäänyt, mutta hän olettaa sen tulevan takaisin jonain päivänä. Taide on Petrille tekemistä ja toimintaa. Tekeminen ja taiteessa toimivat ihmiset päättävät, mikä on taidetta.

– Kun lakkaa miettimästä, onko tämä taidetta, voi keskittyä itse teokseen.

Petri Kaverma kuvattiin Pasuunapuistossa Helsingin Kannelmäessä Silta-teoksensa (2007) äärellä. Osana teoksen ideaa on katsojien etsiytyminen teosten äärelle ruohikkoon tallattuja polkuja pitkin.

Mieskaveritoiminta on Pienperheyhdistyksen vapaaehtoistoimintaa. Mieskaverit ovat aikuisia, yksin lapsiaan kasvattavien äitien lasten kavereita. Ensimmäiset mieskaverikurssit pidettiin vuonna 1992, nyt mieskavereita on satakunta. Pikkukaveria ei jätetä on RAY:n rahoituksella toimiva mieskaveriprojekti, jossa Petri siis toimii projektipäällikkönä.

Mieskaveritoimintaan Petri tuli kolme vuotta sitten.

– Se meni silleen, että kävin kurssin ja sain pikkukaverin. Olin toiminut vuoden verran mieskaverina, kun tämä projektipäällikön paikka tuli auki. Ajattelin, että se voisi olla ihan oikeasti nasta duuni. Suoraan sanottuna mulla oli myös rahapula.

Väitöskirja oli jo niin pitkällä, että Petri saattoi laskea sen valmistuvan pian, ja toiminta oli oman kaverisuhteen perusteella tuttua. Projektipäällikön työ on Petrin ensimmäinen työ taiteen tohtorina, mutta Petri ei pidä itseään ylikoulutettuna työhön. Hän on ehkä hieman sivukoulutettu, mutta senkin asian voi kääntää eduksi. Petristä taiteellinen osaaminen rikastuttaa työtä.

– Mua kiinnostaa, miten voin tuoda esille omaa ammattiani. Olen taas jossain paikassa, joka on vähän etäällä, jos ajatellaan roolia kuvataiteilijana, mutta olen sitä mieltä, että kuvataiteen ja mieskaveritoiminnan ei tarvitse olla kaukana toisistaan.

Petri tuli projektipäälliköksi kansalaistoiminnan kautta kouluttautumalla mieskaveriksi tietämättä, että tästä tulisi myöhemmin työtehtävä. Tämä onkin järjestöissä tehtävälle palkkatyölle leimallista. Mieskaveriksi ryhtymisen vaiheita on vaikea aivan tarkkaan myöhemmin eritellä, mikä koskee myös Petriä.

– Yhden hetken kuitenkin muistan. Kesällä, juuri ennen kuin menin kurssille, tajusin, että eihän mulla ole kuin pari kaveria, joita oikeasti näen. Soitin yhdelle heistä ja kysyin, lähdetkö kanssani fillaroimaan landelle, ja kaveri vastasi ”oletsä hullu”.

Petri tuumi, että asialle on tehtävä jotain. Vanhat kaverit olivat kyllä olemassa, mutta harvoja enää tapasi, ja silloinkin kun tapasi, Petrin kotimatka alkoi usein kymmeneltä, kun muiden ilta oli vasta nuori.

– Kavereita kyllä oli ja on, mutta kun en viihdy baareissa, ja monet kavereista viihtyvät, on yhtälö välillä hankala. Tässä iässä on hyvin vaikea tutustua yhtään kehenkään, eikä kavereita ole koskaan liikaa.

Kun itse olen kasvanut jokseenkin ilman isää, minulla on annettavaa miehen roolissa tästäkin kokemuksesta käsin.

Petri on ollut työssä päiväkodissa ja nähnyt miten pojat kaipaavat nimenomaan miehiä arkeen. Petri ei tässäkään kohtaa korosta erityisyyttään, vaan puhuu siitä, miten ”äijä” vaikuttaa päiväkodin menoon.

– On mulla sekin ajatus, että kun itse olen kasvanut jokseenkin ilman isää, minulla on annettavaa miehen roolissa tästäkin kokemuksesta käsin. Olen myös toivonut, että minulla olisi enemmän lapsia kuin yksi. Olisin ihan hyvä suurperheen isä ja olisin ollut mielelläni myös hienon pojan isä, en vain hienon tytön.

Mieskavereita on monenlaisia ja monenlaisista lähtökohdista. Toiminta on vapaaehtoista myös siinä merkityksessä, että mieskaverit ja pikkukaverien perheet vastaavat pääsääntöisesti kuluista. Mieskaveritoiminta saa tosin jonkin verran lahjoituksena esimerkiksi lippuja jääkiekko-otteluihin.

Kun Petrin pikkukaveri saa Petriltä joulu- tai syntymäpäivälahjan, se tulee kaverilta eikä kaveritoiminnalta. Paketista paljastuu usein elokuvalippuja.

Kaikki mieskaverit tapaavat pikkukavereitaan, mutta tapaamisten väli vaihtelee paljon. Petrin pikkukaverilla on harjoitukset viidesti viikossa.

– Käyn katsomassa kaverin matseja joskus, mutta harrastus ei saa olla riippuvainen mieskaverin avusta kuljetuksissa tai muissa käytännön asioissa. Urheilu on meille luonteva jutunaihe.

Kaveritoiminnan ytimessä on kaveruus, mikä tarkoittaa myös sitä, ettei mieskaveri yritä korvata isää eikä ole kuljetus- tai korjauspalvelu. Tässä ilmenee toiminnan paradoksi: kaveruusperiaatteen turvaaminen edellyttää kaveruuden sääntelyä, mikä puolestaan on kaveruudelle vieras lähtökohta.

– Suurin osa mieskavereista ja pikkukavereiden vanhemmista ymmärtää heti, mistä on kyse. Jos ongelmia tulee, on se sitten kova paikka.

Mieskaveritoiminnassa on puhuttu paljon siitä, ettei kysymys ole kenenkään pelastamisesta. Tavoitteena ja perusajatuksena on kaveruus, joka ei ole sidottu projektin kestoon tai ole projektimaista muutenkaan. Pikkukaverit eivät ole toiminnassa erityisesti saamapuolella ja mieskaverit antamassa sen enempää kuin kaveruudessa yleensäkään.

– Toimintaan osallistuvat perheet ovat tavallisia, kaveruus on se olennainen asia, jota me toitotetaan joka paikassa.

Yleisin syy ongelmiin on, kun niin sanotut enkelimiehet pettyvät.

Mieskaveritoiminta on rantautunut Tampereen lisäksi myös Turkuun, ja seuraavaksi toiminta alkaa Oulussa ja Joroisilla.

Pääsääntöisesti parien yhteen saattaminen toimii hyvin, onhan toiminnasta jo vuosien kokemus. Silti joskus tulee pettymyksiä siitä, ettei sankarin roolia ole tarjolla.

– Ääneen sitä ei kukaan sano, mutta sellainen vahva vaikutelma tässä on tullut, että yleisin syy ongelmiin on, kun niin sanotut enkelimiehet pettyvät.

Kieltämättä poikien pelastaminen sopeutuisi paremmin avustusstrategioihin ja tarttuisi vaikuttavuusarviointimittareihin, mutta tähän suuntaan mieskaveritoiminta ei ole menossa. Kun lakkaa miettimästä, onko toiminta ennaltaehkäisevää, voi keskittyä itse kaveruuteen.

Jatkamme jäähallille. Petrin Jokeri-fanius on vielä enemmän päälle liimattua kuin minulla Ilveksen fanittaminen. Mutta se ei haittaa, ei ollenkaan. Kaverin joukkueen sättimisessä eivät mitkään hyvän käytöksen säännöt päde, ja tämän koodin olemme molemmat omaksuneet jo poikavuosina.

Erätauolla Petri lähettää viestin vaimolleen Lontooseen, ”Jokerit häviöllä, olen aivan maassa”. Jääkiekkopeli tarjoaa mukavan mahdollisuuden leikkiä olevansa tosissaan asian kanssa.

Lähdimme liikkeelle Ilveksen kotihallista ja sanomme moikat Jokereiden areenalla. Ilves voittaa Jokerit 4–2, ja kaikki on siis hyvin.

Petri lähtee pikkukaverinsa kanssa Tallinnaan seuraavalla viikolla.

Kavereita ei koskaan ole liikaa. Totean niin, kun saan kyydin yhdeltä sellaiselta Hämeenlinnaan asti. Ei miltään enkelimieheltä, mutta kaverilta kuitenkin.

Kuka?

Petri Kaverma

Syntyi 1963 Helsingissä. Asui kolmevuotiaasta kaksikymppiseksi Kontulan kaupunginosassa.

Pelasi jääkiekkoa Jokereiden junioreissa.

Väitteli kuvataiteen tohtoriksi aiheesta Häiriö ja hiljaisuus (nyky)taiteessa.

Taideteoksia mm. Torpparinmäen peruskoulussa, Pasuunapuistossa Kannelmäessä sekä museoiden kokoelmissa.

Työskentelee Pikkukaveria ei jätetä -hankkeen projektipäällikkönä Pienperheyhdistyksessä ja on mieskaveri jalkapallohullulle Mirolle,12.

Tytär Ella, 16, on ratsastushullu.