Määräilystä järkeilyyn

Huostaanottoja lasta kuulematta

YK:n lapsen oikeuksien sopimusta valvova komitea on moittinut Suomea toistuvasti siitä, ettei lasta kuulla eikä hänen etuaan arvioida riittävän huolellisesti lasta itseään koskevassa päätöksenteossa. Tutkija Virve-Maria de Godzinskyn tutkimus osoittaa, että moitteisiin on aihetta.

Yli 12-vuotiaita lapsia yleensä kuullaan, kun heitä koskevia huostaanottoasioita käsitellään hallinto-oikeudessa, mutta tätä nuoremmat lapset jäävät liian usein vaille ääntä. Kuultujenkin lasten kertoma jää usein analysoimatta, eikä sen merkitystä pohdita riittävästi suhteessa päätöksentekoon.

Lapsen lausuntoon viitataan useimmin silloin, kun se tukee tehtyä päätöstä. de Godzinskyn mukaan lapsen mielipiteen arviointi olisi kuitenkin tärkeintä juuri silloin, kun päätös tehdään vastoin lapsen tahtoa. Näissä päätöksissä lapsen kanta sivuutetaan yleensä kokonaan.

Lisäksi hallinto-oikeudet viittaavat päätöksissään lapsen sosiaalitoimessa selvitettyyn mielipiteeseen ilman riittävää taustatietoa siitä, miten kuuleminen on suoritettu.

Eniten saavat sanansijaa täysi-ikäisyyttä lähestyvät nuoret. Lapsen yksilöllisen kehitystason arviointi puuttuu päätöksistä tyystin.

Yksi huostaanoton edellytyksistä on, että lapsen terveys ja kehitys uhkaavat vaarantua vakavasti kotiolosuhteiden tai lapsen oman käytöksen vuoksi. Hallintotuomioistuimet arvioivat lapsen etua pitkälti juuri tämän vaarantumisedellytyksen kautta.

Arviointi ei ole ongelma silloin, kun lapsen kaltoinkohtelu tai perushuolenpidon puute on ilmiselvää. Ongelmia tulee, kun kyse on epämääräisemmistä huostaanottoperusteista, kuten vanhempien jaksamattomuudesta tai vanhempien ja lasten välisistä suhteista.

Näissä tapauksissa terveyden tai kehityksen vaarantuminen ei ole itsestään selvää, joten huostaanoton edellytyksiä pitäisi arvioida suhteessa muihin lapsen edun kannalta olennaisiin tekijöihin. Näin tehtiin vain harvoissa päätöksissä.

>Virve-Maria de Godzinsky: Lapsen etu ja osallisuus hallinto-oikeuksien päätöksissä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 267, Helsinki 2014.
www.optula.om.fi

Paljonko luonto maksaa?

Mikä on luontoarvojen suhde taloudellisiin arvoihin? Filosofisesti hankala kysymys voidaan ohittaa ainakin tilapäisesti pyytämällä ihmisiä asettamaan euromääräinen hinta jollekin lähiseudun luontoarvolle, vaikkapa järvelle.

Kun luonnolle ja taloudelliselle tuotannolle on näin saatu yhteinen arvon mitta, voidaan ryhtyä tekemään järkeviltä vaikuttavia päätöksiä esimerkiksi siitä, perustetaanko paikkakunnalle kaivos vai säilytetäänkö mieluummin alueen joet ja järvet saunavesikelpoisina.

Nikkelin ja sinkin kulloisenkin maailmanmarkkinahinnan voi tarkistaa muutamassa sekunnissa netistä. Paljon vaikeampi kysymys on, miten ja millaisin perustein eri ihmiset luontoarvoja hinnoittelevat.

Asia kiinnosti Baskimaan yliopiston tieteilijöitä tutkimukseksi asti. Tutkimuksen lähtötilanne oli tosin edellä kerrottua esimerkkitapausta pehmeämpi: Baskimaan rannikon asukkaita pyydettiin valitsemaan paikallisten viinitarhojen laajentamisen ja alkuperäisen metsämaan palauttamisen välillä.

Tulosten mukaan naiset olivat valmiit maksamaan luontoarvoista suuremman hinnan kuin miehet ja lapsiperheiden vanhemmat enemmän kuin lapsettomat aikuiset. Itsestään selvä tulos oli, että luonnonystäville luonto oli keskimääräistä arvokkaampi myös euroissa laskien.

Tutkijoiden mukaan tuloksia voidaan hyödyntää alue- ja ympäristöpoliittisessa suunnittelussa. Useamman tutkimuksen tuloksia yhteen vetävä tiedote jättää kuitenkin hämärän peittoon sen, kysyttiinkö asiaa yleisellä tasolla vai olisiko viljelysmaan metsittämisestä koitunut vastaajille todellisia taloudellisia menetyksiä.

Iso kysymys kuuluu, kallistuisivatko naiset ja lapsiperheiden vanhemmat luontoarvojen kannalle siinäkin tapauksessa, että toisessa vaakakupissa olisivat oma työpaikka ja perheen elintaso.

>Women and people with offspring are more prepared to pay for environmental improvements. University of the Basque Country. Tutkimuksesta kertoi tiedeuutispalvelu AlphaGalileo 4.2.

Tupakkasota voitetaan tai hävitään yläkoulussa

Tupakkaan tutustutaan Suomessa tyypillisesti yläkouluiässä. Tästä seuraa, että tupakanvastaisen sodan tärkeimmät taistelut käydään – tai ainakin pitäisi käydä – nimenomaan yläkoulussa. Mitä ei nuorena opi, sitä ei vanhana taida.

Kyseiselle rintamalohkolle pitäisi keskittää reilusti lisää iskuvoimaa, selviää Global Youth Tobacco Survey -tutkimuksen Suomen maaraportista. Moni yläkouluikäinen tupakoija osoittaa jo merkkejä riippuvuudesta. Harva kuitenkaan saa kouluterveydenhuollosta selkeän kehotuksen tupakoinnin lopettamiseen.

Tupakoivista yläkoululaisista yli puolet halusi lopettaa tupakoinnin ja 66 prosenttia oli tehnyt lopetusyrityksen viimeisen vuoden aikana. Tähän rakoon kannattaisi iskeä tosissaan: jokaisen tupakoivan nuoren lopettamishalukkuus ja tuen tarve tulisi selvittää. Mini-interventio kouluterveydenhoitajan vastaanotolla vie lyhimmillään muutaman minuutin.

Seitsemäsluokkalaisista tupakointia on kokeillut joka neljäs, kun vastaava osuus yhdeksäsluokkalaisilla on reilusti yli puolet. Päivittäin tupakoivien osuus kasvoi yläkoulun alusta sen loppuun mennessä kahdesta 11 prosenttiin. Päivittäin tupakoi keskimäärin seitsemän prosenttia yläkoululaisista.

Neljälle viidestä oppilaasta oli kerrottu viimeisen vuoden aikana oppitunnilla tupakoinnin vaarallisuudesta. Oppilaista vajaa kolmannes kertoi, että koulussa oli järjestetty viimeisen vuoden aikana tupakointia käsitteleviä tapahtumia tai oma luokka oli osallistunut tupakoimattomuutta tukevaan kilpailuun.

>Ollila H, Ruokolainen O, Heloma A. Yläkoululaisten tupakointi Suomessa – Global Youth Tobacco Survey 2012 -tutkimuksen maaraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 28/2014.