Kuukauden kirjat: Lastenkirjojen käsitys elämästä lohduttaa aikuistakin, kun kaikki kääntyy paremmaksi

Riikka Ala-Harjan uusperheen arkikuvioista kertova Ebba-sarja ilahduttaa lämpöisyydellään. Valoisasta tunnelmasta huolimatta kirjoissa velloo suuria tunteita, uusimmassa osassa Ebbaa kiukuttaa äidin uuden miesystävän Ilmarin taloon pönkeäminen.

Kahden isän Ebba (Otava) vie sekä tytön että aikuisvalvojaksi tälläytyvän Ilmarin leirikouluun Saksaan. Siellä Ebba tapaa oman isänsä, joten isäkysymyksen pohtimisesta hän ei pääse hetkeksikään pakoon.

Leirillä tytön mielessä myllertävät hankalat ystävyyssuhteet sekä kahdessa maassa asuvat vanhemmat. Leirikoulussa asiat myös järjestyvät ja kaaos vaihtuu sovinnoksi. Ebba alkaa ymmärtää erilaisia perheitä, eikä oma perhekään enää ihan kummalliselta tunnu.

Lastenkirjoissa sallitaan onneksi pehmeys ja sävyisyys: perheongelmiin löytyy kuin löytyykin onnellinen ratkaisu.

Nuortenkirjoissa kaikki on toisin, niissä ihmiset eivät niin vain löydä toisiaan.

Ystävyyden juhlahetkiä

Tuutikki Tolosen lastenromaani Agnes ja unien avain (WSOY, kuv. Kati Vuorento) on hyvän mielen kirja parhaasta päästä. Mystisesti värittynyt juoni tuntuu tutulta: eipä ole ensimmäinen tarina yllätysperinnöstä ja salaisista sukulaissuhteista…

Kirjan voima on lämmössä ja turvallisuudessa. Uudessa kotikaupungissaan 11-vuotias tyttö pääsee sukujuuriensa jäljille ja perii lopulta vielä upean huvilan isomummiltaan!

Unet toimivat salamyhkäisinä siltoina aikakausien välillä.

”Jokin aivan uusi ja ihana oli juuri alkanut”, huokaistaan hiukan romanttisesti virittyneen kirjan lopussa.

Realismi on kuitenkin monella tapaa läsnä: Agneksen ja hänen hyvän ystävänsä Pullan kotitaustoissa on surullisuutta. Ystävyyden ja mielikuvitusta ruokkivan toimeliaisuuden avulla elämä kääntyy kuitenkin paremmaksi. Pulla-poika saa ystävyydestä voimaa myös kestää kovapintaisempien poikien ilkeyttä.

Agnes ja unien avain on tunteikas ja vähän haaveellinen lastenkirja. Tolonen kirjoittaa miellyttävän huoliteltua ja kaunista kieltä. Tyyli sopii mainiosti kertomukseen, jossa ammennetaan vanhentumattomista ideoista ja luotetaan pehmeään ilmapiiriin.

Eläinystäviä

Hauska sekoitus sydämellisyyttä ja ronskiutta sisältyy Me Ponnekkaat -lastenkirjasarjan uutuuteen. Julian Claryn ja kuvittaja David Robertsin Me Ponnekkaat pulassa (Otava, suom. Outi Järvinen) jatkaa Lontoossa asustelevasta hyeenaperheestä kertovaa humoristista sarjaa: ihmisten roolin ottanut perhe saa nyt vieraakseen hankalan ketun.

Röyhkeä kettu pilkkaa hyeenaperheen elämäntapaa ihmisinä: ”Sukulaisenne Afrikassa nauraisivat teille niin että pissaisivat alleen”.

Ketun ilkeistä sanoista huolimatta Ponnekkaat onnistuvat näppärästi yhdistämään ihmisyyden villiin luontoonsa. Perhe jopa opettaa muita villieläimiä ihmisten tavoille, mutta sen käsitys ihmisenä olemisesta onkin suuri ja ennakkoluuloton.

Englantilaisen lastenkirjallisuuden perinteiden mukaisesti pelkästään jo sivuhenkilötkin ovat vertaansa vailla olevia hykerryttäviä persoonallisuuksia. Sellainen on kristitty saukkoneiti, joka unelmoi nunnan urasta.

Alex Milwayn Hotelli Flamingo (WSOY, suom. Aila Herronen) aloittaa uuden lastenkirjasarjan hieman pienemmille lukijoille. Hauskuus ja hellyttävyys ovat kuitenkin melkein samaa luokkaa.

Anna-tyttö perii rähjäisen Hotelli Flamingon, entiseltä maineeltaan niin loistokkaan hotellin. Eläinhenkilökunta ja hotellivieraat tuovat helppolukuiseen kirjaan säihkettä.

Kavereita ja minipossuja

Kaisa Paaston esikoiskirja Anni kaverinkesyttäjä (Tammi, kuv. Mari Ahokoivu) kertoo neljäsluokkalaisesta tytöstä, joka tiedostaa kaksi puoltaan: kotona hän on iloinen ja virkeä mutta koulussa pälyilevä ja varautunut. Karu kahtiajakoisuus johtuu siitä, että tyttö on menettänyt parhaan ystävänsä, eikä uuden löytäminen ole helppoa.

Kirja on ytimeltään valoisa ja lohdullinen. Anni huomaa, että oikea ystävyys voi kypsyä hitaasti ja vaivihkaa. Kirja päättyy ystävyyden löytämisen tunnelmiin. Iloa vielä lisää se, että perheen uusi lemmikkipossu tottuu pikkuhiljaa ihmisystäviinsä. Kirjassa hyrisee huumoria ja hellyyttä.

Minipossu piristää myös Tuukka-Omarin perheen arkea Niina Hakalahden lastenkirjassa. Mitä kuuluu, Tuukka-Omar? (Myllylahti, kuv. Jukka Lemmetty) osoittaa melko kärjistyneellä tavalla, miltä perheiden varallisuuserot lasten näkökulmasta näyttävät.

Tuukka-Omarin ja hänen Paavo-ystävänsä uusi shakkikaveri asuu äveriäästi. Pojilla riittää ihmettelemistä, mutta onneksi kirjailija ei tee rikkaista irvikuvia, mikä helposti tapahtuu lastenkirjoissa. Parasta Tuukka-Omarissa on sydämen lämpö.

Iloisia eläimiä

Johanna Lumpeen ensimmäisessä omassa kuvakirjassa Viidakon väki ja suuri muutto (Otava) eläimet kärsivät ensin tulvivasta joesta ja joutuvat vielä pakenemaan, kun viidakossa riehuu tulipalo. Valtameren takaa ne löytävät kaupungin, jonka elämäntapa tuntuu vieraalta.

Lastenkirjallisuudessa ei ilmeisesti koskaan päästä irti luonnon ja kaupungin täydestä vastakohtaisuudesta. Käsitystä hyysää myös Lumme.

Eläimet pelastavat kaupungin ainoan puiston ja kehittävät vielä kaupan päälle luovia ja vapaita asumisen ideoita. Kaupunkimaisemien tuhoaminen on edelleen vallalla omissakin kaupungeissamme, niinpä lastenkirjoissa kamppaillaan tylyä rakentamisvimmaa vastaan.

”Luonto on kaikille”, eläimet julistavat kirjan viimeisellä aukeamalla.

Energisesti kuvitettu kuvakirja on inhimillisyyden ja yhteisöllisyyden juhlaa. Katastrofiin löytyy ratkaisu ja viesti on selvä: ”yhdessä tämä sujuu helposti”.

Amalie Bennin ja Leonie Daubin tavutetuin suuraakkosin ladottu Päivä eläintenhoitajana (Mäkelä, suom. Seija Kallinen) toteuttaa Leon unelman: hän pääsee päiväksi eläintenhoitajan apulaiseksi eläintarhaan. Hyväntuulisesta kirjasta saa aavistuksen eläinten vastuullisesta hoitamisesta, ja hellyttävät kuvat herättävät tiedonnälkää.

Onnellinen pakopaikka

Saarikirjat tarjoavat onnellisia pakopaikkoja kaikenikäisille lukijoille.

Astrid Lindgrenin vuonna 1964 julkaistu Saariston lapset on ikivihreä jo pelkästään päivänpaisteisen miljöökuvauksensa ansiosta, mutta kirjan sopukoissa säröilee realistista henkilökuvausta. Lindgrenin saaristo ei ole sokerinsuloista vyöhykettä.

Saariston lapset: Pelle saa pienen eläimen -kuvakirjassa (WSOY, kuv. Maria Nilsson Thore, suom. Laila Järvinen) hyvät asiat eivät ota millään päättyäkseen. Iloa riittää, vaikka välillä Pampula-tytön ja kaupunkilaispoika Pellen meriseikkailu uhkaa kääntyä pelottavaksi. Kirja kohottaa arkea kauniilla tavalla.

Vuonna 1968 ilmestyi Kirsi Kunnaksen suomentama valokuvakirja Saariston lapset merirosvoina, joten kovin usein saariston lapsia ei kuvakirjoissa tapaa.

Uusi kuvakirja on tunnistettavalla tavalla moderni, muttei onneksi herätä aikuisessakaan lukijassa torjuntaa kuten teki Laureen Childin uusi Peppi Pitkätossu -kuvitus vuonna 2007.

Saariston lapset kohottaa arkea kauniilla tavalla.

Tilaa Lapsen Maailma – tue Lastensuojelun Keskusliiton työtä – vain 29 e!

Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin.

Voit tukea Lastensuojelun Keskusliiton toimintaa tilaamalla lehden itsellesi, työyhteisöllesi tai lahjaksi. Näppärän digitilauksen saat puoleksi vuodeksi vain 29 eurolla, ja kestotilaus maksaa 69 € vuodessa.

Painatamme lehden Punamustan painotalossa Joensuussa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.