Kuukauden kirjat: Lastenkirjallisuuden hurja pohjoinen

Klassikkoja

Jo Zacharias Topelius valmensi saduissaan lapsia ammentamaan Lapin mystiikasta. Hänen Lappinsa on hurjien tarinoiden ja taikuuden maa, jossa tuhannet sudet vaaniskelevat. Niin Tähtisilmässä kuin Sampo Lappalaisessakin voitetaan ikuinen talvi ja yö. Samalla kun saduissa kuvaillaan pohjoista luontoa ja vuodenkiertoa äärimmillään, ne tarjoavat myös yleispätevää satuviisautta. Pahaa vastaan kannattaa aina taistella.

Lapin-saduissaan Topelius kertoo syyllistämättä, miten hankalaa pitkien matkojen takaa on päästä kastamaan lapsia kristillisin menoin.

Vuosikymmenten mittaan Topeliuksen satumaailma on houkutellut kuvittajia huimiin tulkintoihin.

Modernin kirjallisuuden merkittävimpiä Lapin tulkitsijoita on Leena Laulajainen, jonka parhaita satuja on koottu Hopeasarvinen poro -valikoimaan (Tammi, kuv. Virpi Penna).

Laulajaisen sadut kertovat tähtikuvioiden, järvien ja tunturien synnystä ja onnellisen elämän muotoutumisesta. Rikas perijätär hylkää kosijat ja heidän houkutuksensa – paitsi sen, joka lupaa ”metsien rauhan ja tunturien hiljaisuuden”. Laulajainen tyylittelee satuihinsa luontevasti ajatonta vetoavuutta. Sadut soljuvat hallitusti, niinpä kirjailija kokoelmansa jälkisanoissa toteaakin, että ”Lapin-aiheisia satujani ei ole tehty, ne ovat syntyneet”. Pennan hehkuva kuvitus tuo omalta osaltaan lähelle nykylukijaa.

Eeva-Liisa Kinnusen kirjoittama ja Markku Tantun 1990-luvun alussa kuvittama Kufitarten ja staalojen mailla -satukokoelma (SKS) pohjautuu saamelaiseen mytologiaan. Saduissa on hauskalla tavalla samaa juurta kuin Topeliuksella: kristillisyyden ja pakanuuden rajapinnassa liikutaan molemmissa.

Eriasteiset pedot, tyhmät rumilukset ja kummajaiset sopivat mitä mainioimmin oman aikammekin viihteeksi. Sekin selviää, että staalot pitävät lapsista erityisesti padassa keitettynä!

Sari Peltoniemen kirjaparissa poika yrittää päästä aikaa sitten kadonneen äitinsä jäljille, ja tehtävä vaatii nuorukaiselta uusien ja hiukan hämmentävien tietojen omaksumista. Kolttasaamelaisen äitinsä kulttuurisista juurista hän hakee taustatietoa mm. saamelaiskeskus Siidasta.

Peltoniemi ei luo vain muhevaa fantasiaa, vaan korostaa myös tietämisen tärkeyttä ja saamelaisten oman kulttuurin runsautta.

”Ehkä kaikkein eniten minua ärsytti, etten ollut tiennyt tästä kaikesta mitään. Tämähän oli minun historiaani. Hitto, tämä oli Suomen historiaa”, Jouni ihmettelee Kuulen kutsun metsänpeittoon -romaanissa (Tammi). Kolttasaamelaisten identiteetin ohella hän joutuu pohtimaan myös kuoleman jälkeistä elämää ja ekologisia kysymyksiä.

Turistin Lappi

Tuoreissa lastenkirjoissa iloitaan rinteistä, nautitaan matkanteosta ja hihkutaan ilosta, mutta tehdään myös kunniaa pohjoisen elämänpiirin luonteelle. Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirjassa Pentti miesten Lapin-reissulla (Tammi) helsinkiläinen poika pääsee sukulaisten seurassa yöjunalla Lappiin, päämääränä Tuulahdusvaara tuntureineen ja rinneravintoloineen, mutta ennen muuta savottakämppineen ja möksineen.

Pentti pitää junan makuuhyttiä parempana makuupaikkana kuin karua mökkiä, jossa uni tosin ”tulee luokse pehmeästi, niin kuin poron turpa nuuhkisi suljettuja silmiä”. Pienen lapsen Lapin-tietämystä kartutetaan elämyksellisellä tavalla.

Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen herkässä kuvakirjassa Minä, äiti ja tunturihärkki (Tammi) äiti ja pikkutyttö matkustavat Jäämeren rannalle palauttamaan luontoon äidin ammoin sieltä poimiman kasvin. Turistikokemuksia saadaan kylliksi hotellissa, mutta luontoelämykset ovat matkan vahvinta antia. Äiti ja lapsi tulkitsevat luonnon rauhaa ja hiljaisuuden mysteeriä tarvitsemallaan tavalla. ”Äiti on salaisuus”, tyttö tuumii.

Kymmenisen vuotta vanhassa kirjassa on voimakas tunnelataus: jylhää luontoa, avaruutta ja rauhaa. Norjan Lappi auttaa ymmärtämään, mitä tarkoitetaan luonnon terapeuttisella merkityksellä.

Saamelaisten kotiseutu

Lappia ei onneksi kutisteta vain eksoottiseksi turistikohteeksi, vaan saamelainen elämäntapa ja kulttuurikin esiintyvät silloin tällöin lastenkirjallisuudessa.

Alan suurimpia klassikoita on valokuvin ja pienin taustakommentein varustettu kiehtova Elle Kari -teos (Otava) 1960-luvun taitteesta.

Kolmivuotiaasta lapintytöstä kertovassa ruotsalaisessa kirjassa seurataan saamelaisten perinteistä elämänmuotoa poronhoidon parissa. Elle Kari viettää aikaa eläinten ja naapurin lasten kanssa; lapsilukijan on helppo eläytyä sekä vierailta että tutuilta tuntuviin asioihin.

Niilo Aikion novellikokoelmassa Niga (Nema, kuv. Marketta Nilsen) on autenttisia välähdyksiä 1940–50-luvun saamelaispojan lapsuudesta. Novelleissa on vanhaa tarinastoa vesihiidestä alkaen, mutta vielä enemmän kertomuksia ihan tavallisesta arkipäivästä.

Niga ystävineen elää niin tiiviisti luonnon yhteydessä, että vilistävän sopulilauman tai kanojen seuraamisesta syntyy mielenkiintoinen kertomus.

Evakkomatkallakin käväistään, mutta lapsen näkökulma on sen verran armelias, ettei ikäviin kokemuksiin juututa. Vanhempien asenteista kertoo se, ettei lohisaaliin komealla määrällä parane kehuskella. Elämisen ilo tuntuu jokapäiväisissä asioissa, vaikkapa naapurin poikien luona vierailuissa, ”ja mikäpä oli matkatessa, kun on hyvä ajokas pulkan edessä”.

Helmiä kalastamassa

S&S-kustantamon lastenromaanikilpailun voittajateos Helmenkalastaja (kuv. Tuuli Toivola, suom. Tuula Kojo) on täynnä meren tunnelmaa. Ahvenanmaalaisen Karin Erlandssonin kirjan päähenkilö Miranda sukeltaa veteen pelkoa tuntematta, vaikka hai on jo toisen käden napannut. Tyttöä piinaa pohjaton kunnianhimo: hän haluaa löytää kuningattaren himoitseman Silmäterän, helmistä ihmeellisimmän.

”Haluan että minusta kirjoitetaan lauluja, että kirjat kertovat ajojahdistani ja saaliistani”, Miranda suunnittelee.

Vaaroja uhmaavalle tytölle käy niin kuin viisaassa sadussa pitääkin: maineen ja rikkauden tilalle hiipivät kiintymys ja ystävyys. Uudet arvot tyttö oppii tutustamalla oikeisiin ihmisiin, romaanissa ei saarnata eikä vaivuta sentimentaalisuuteen. Helmenkalastaja houkuttelee lukijan etsintämatkalle.

Viisautta ja huumoria

Nuorten neuvokkikirjoja ilmestyy yllättävän taajaan. Yksi ahkerimmista tekijöistä on Jenni Pääskysaari, joka nyt on kumppanikseen löytänyt Arno Kotron. Tuloksena miellyttävä ja vilpitön Elämän A ja Ö (Otava, kuv. Emmi Kyytsönen). Mukana ei ole sen enempää kuin kolmisenkymmentä tekstiä elämän varalle, mutta aiheet ovat sitäkin suurempia.

Teos on tarpeellista vastavoimaa sosiaalisen median huohottavalle rytmille. Ajattelu, lukeminen ja lempeä malttavaisuus korostuvat kaikissa elämänohjeissa.

Milloin viimeksi on nuorille kerrottu, että ”Kirjat ovat kodin sielu. Kirjahylly henkii lämpöä ja sivistystä”? Kirjahyllyt kun on sisustuslehdistäkin taiottu näkymättömiin.

Ajatukset eivät ole tungettelevia eivätkä hurskastelevia, sillä tekijät ovat rehellisesti ja elävästi sanojensa takana. Onneksi huumoriakin on mukana. Kotro sorvaa Schopenhauerin pessimistin elämänfilosofiaa suomalaiseen makuun: ”Mikäänhän ei istu suomalaiseen kesäiltaan paremmin kuin älyllisesti eritelty elämäntuska”.