”Traumatisoituneiden ihmisten on usein äärettömän vaikeaa kertoa toisille siitä, mitä heille on tapahtunut”, toteaa psykiatri Bessel van der Kolk teoksessaan Jäljet kehossa. Kun traumakokemus on ylipäätään olemassa sanojen tuolla puolen, miten käy taaperoikäisen, joka joutuu kohtaamaan vanhempansa kuoleman?

Isäni menehtyi ollessani kolmevuotias. Muiden lasten jatkaessa hiekkakakkujen tekemistä minut heitettiin keskelle maailmaa, jota hallitsivat isän jättämä tyhjä tila, ääretön suru, pelko ja hämmennys. Isän menettämisen lisäksi oli kyse eräänlaisesta viattomuuden lopusta: olin joutunut vastakkain kuoleman kanssa häilyen sen lopullisuuden ja kumottavuuden välillä. ”Kyl se kuitenki tulee takas!” olin sanonut.

Isän kuolema synnytti tunnekaaoksen, joka näyttäytyi ulospäin aggressiivisuutena, ahdistuneisuutena ja vetäytymisenä. Käytökseni vaikutti ikätovereideni suhtautumiseen minuun. Syntyi ulkopuolistava kierre, jonka seuraukset näkyvät elämässäni edelleen.

Muiden lasten jatkaessa hiekkakakkujen tekemistä minut heitettiin keskelle maailmaa, jota hallitsivat isän jättämä tyhjä tila, ääretön suru ja hämmennys.

Aloin käsitellä isän ja isättömyyden merkitystä kirjoittamisen kautta käydäkseni läpi omaa traumaani ja nostaakseni laajemmin esiin ihmisryhmän, jonka kärsimys on usein hiljainen, eikä aina edes tiedostettu. Menneisyyteeni palaamisen lisäksi päätin etsiä haastateltaviksi henkilöitä, jotka olivat lapsuudessaan menettäneet toisen vanhempansa.

Vaikka iän puolesta täysin vertaista kohtalotoveria ei löytynyt, antoivat käymäni keskustelut minulle paljon. Minua vanhempana menetyksen kokeneet tuntuivat mentoreilta, joilla oli ollut enemmän kykyä ymmärtää tapahtunutta. Se auttoi selvittämään tunnekaaostani.

Kun isä ei koskaan palannut, aloin häilyä myös sen suhteen, oliko mitään isää, tai ainakaan isän rakkautta, ikinä ollutkaan olemassa. Tämä aiheutti häpeää omista ikävän tunteistani, jotka ovat säilyneet voimakkaina läpi elämän. Vertaiskokemukset auttoivat tekemään suruni oikeutetuksi ja menetykseni ylipäätään todeksi.

Lapselle tulee tarjota kokemus siitä, ettei hän ole surunsa kanssa yksin.

Toivon, että minulla olisi ollut mahdollisuus kohdata vertaisiani jo kolmevuotiaana. Ryhmiä vanhempansa menettäneille on tarjolla, mutta ne on yleensä tarkoitettu isommille lapsille. Pienemmät surijat tuntuvat unohtuvan – ehkä, koska he eivät pidä surustaan kovaa, tai ainakaan kovin helposti ymmärrettävää, ääntä. Kolmevuotiaan menetys on kuitenkin yhtä merkityksellinen kuin viisi- tai kymmenvuotiaan, ja sen mahdolliset seuraukset yksilön hyvinvoinnille yhtä lailla vakavat. Se, ettei ymmärrä, ei tarkoita, ettei sure.

On tärkeää, että lapsen arki jatkuu vakaana, ja että hän saa apua tunteidensa käsittelyssä. Lapselle tulee lisäksi tarjota kokemus siitä, ettei hän ole surunsa kanssa yksin. Siinä taas voivat auttaa vain kohtalotoverit. Niin kuin van der Kolk kirjoittaa: ”Trauman jälkeen maailma jakautuu tiukasti niihin, jotka tietävät, ja niihin, jotka eivät tiedä.”

Isään liittyvä suru on rakkauden kääntöpuoli ja säilyy siten varmasti elämäni loppuun. Samoin säilyy minussa kolmevuotias, jonka on mahdoton koskaan täysin ymmärtää, minne tai miksi isä katosi.

Hetkiä elämästä on Lapsen Maailman kolumnisarja, jossa vaihtuvat kirjoittajat pohtivat lapsuuden, kasvun ja kasvattamisen iloja ja haasteita.

Kuuntele kolumni