Kuukauden kirjat: Kuvakirja ympäristön asialla

Virpi Pennan kuvitusta teoksessa Pullopostia tietenkin!

Kuvakirjojen juonet ovat usein lystikkäästi ketjuuntuvia ja tuovat mieleen lastenlorun rakenteen. Hannu Hirvosen Pullopostia tietenkin! -kuvakirjassa (Karisto) mäyräkoira Eerik saa pullopostia, muttei löydä kovin helposti lukutaitoista ystävää. Eläinystävillä tosin riittää ihmeellisiä arvailuja. Mäyräkoira käyttää kokonaisen kesäpäivän kavereittensa luona vierailemiseen, kunnes lopulta joku osaa neuvoa vanhan kalastajan ja pikkutytön luo.

Kirjailija on pujottanut tekstiin pieniä yksityiskohtia, jotka herättävät ainakin keski-ikäisissä lämpimiä muistoja. Kuka voisi unohtaa rallatusta Hei laukkaa ratsu reima? Hyväntuulisuutta ja ystävyyttä hehkuva teksti ei kuitenkaan ole kimuranttia kikkailua, vaan hauskaa ja lämmintä lastenkirjallisuutta.

Virpi Pennan kirkasvärisessä kuvituksessa on iloa ja ilmeikkyyttä.

Talven kauneutta

Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon kuvakirja Hämärinkäinen (Karisto) on täynnä suomalaisen talven tunnelmaa ja hentoa valoa. Hämärinkäinen on pieni pulleva olento, jonka tehtävä on kangaspuillaan kutoa hämärää. Tarinassa tutustutaan myös mm. kuunkierittäjiin.

Kavala kukkakauppias!

Vakaa systeemi häiriintyy, kun kukkakauppias Keikander vangitsee bisneksensä takia Hämärinkäisen. Luonnon tasapaino heilahtaa pahasti, eikä loputon valoisuus tunnu hyvältä edes katalan kukkakauppiaan mielestä. Onnellisessa lopussa kylä saa kaamoksensa takaisin.

Teräksen satu puhuu kauniisti pimeydestä ja levosta – ja muistuttaa samalla, ettei luonnon tasapainoa sovi sorkkia bisnesten vuoksi.

Pertamon kuvissa kaamosajan luonto näyttäytyy sekä lohdullisen hehkuvana että salamyhkäisen tummana.

Onni-pojan pelihimo

Sanna Pelliccionin pyöreäpäisestä Onni-pojasta on tullut suomalaisten lastenhuoneiden suosikki. Pienten lasten kuvakirjasarjan kymmenes osa Onni-poika tykkää pelata (Minerva) jatkaa hyvillä linjoilla: perhettä eivät kuohuta suuret vaikeudet, mutta pieniä pulmia ratkotaan kaiken aikaa.

Onni hullaantuu tietokonepeleistä, ja niin tekevät myös pikkuveli Olavi ja isäkin.

Kuvakirjan suppeissa raameissa kuvaillaan pelien houkuttelevuutta ja salakavalaa koukuttavuutta. Vailla opettavaista ylimielisyyttä todetaan pelien pelottavuus. Onnin äiti puuttuu perheensä pelihimoon ja uhkaa heittää koko vempaimen parvekkeelta alas. Lopussa luodaan sulassa sovussa aikarajoja pelaamiselle.

Pelliccionin sarjaa kannattelee ajankohtaisten aiheiden luonteva ja lämminsävyinen käsittely.

Erilaisia perheitä

Malviinan kaksi äitiä

Elämän alku ja oma syntyperä mietityttävät Meidän pihan perhesoppa -kuvakertomuksessa (Tammi). Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen ja Maiju Tokolan kirjoittama ja Christel Rönnsin hyväntuulisesti kuvittama kirja kertoo erilaisista perhetaustoista, mutta ei uuvuta tietomäärällään kuvakirjaikäistäkään lukijaa.

Kirjassa on keksitty hauska tapa seurata neljän päiväkotiryhmäläisen perhe-elämää, ja jännittävän viikon aikana tutustutaan monenlaisiin perheen hankkimisen malleihin. Samalla kerrotaan Malviinan kahdesta äidistä.

Kertomuksessa korostuu iloinen uteliaisuus ja toimelias arki. Perheiden taustat tulevat esiin hauskasti kaiken muun lomassa.

Pehmoeläinten laatuaikaa

Julia Vuoren kuvitusta Tapiiri ja Hunaja -kirjassa.

Julia Vuoren kirjoittama ja kuvittama Tapiiri ja Hunaja – Sillä aikaa kotona -kuvakirja (Lasten Keskus) on toteutettu yhteistyössä syöpäsairaiden lasten vanhempien perustaman Sylva-yhdistyksen kanssa. Kirjan tuloilla myös tuetaan yhdistyksen toimintaa.

Pienet pehmoeläimet Tapiiri ja Hunaja sekä heidän ystävänsä Mustekala viettävät laatuaikaa sillä välin, kun äiti on hakemassa Leia-tyttöä sairaalasta. Vapaa-ajallaan ystävykset vaivihkaa pohtivat, mitä sairaalassa oikein tapahtuu.

”Ihmisten korjaaminen on monimutkaista ja vaatii erilaisia työkaluja. Karhunlanka, neula ja sakset eivät riitä”, Hunaja arvelee.

Tukea Sylva ry:lle

Vuoren kuvitus on villeimmillään, kun otukset miettivät, miten voisivat sairaalasta kotiutuvaa tyttöä ilahduttaa. Ehkä he kasvattavat tytön huoneeseen metsän tai täyttävät sen vedellä? Kuvista avautuu mielikuvituksellisia näkyjä. Kirja ilahduttaa ja lohduttaa.

Metsäretkellä

Tittamari Marttisen Riemukas metsäretki (Mäkelä, kuvittanut Marjo Nygård) on nimensä mukaisesti riemuisa runokirja metsän antimista, ennen muuta sienistä mutta myös marjoista, eläimistä ja kuusta.

Runoissa toistuva vauhdikas riento synnyttää levottomuutta, joten on hyvä, että kokoelmaan sisältyy myös lyyrisempiä ja pehmeämpiä tunnelmia. Vauhdin ja riehakkuuden lomassa on mukava nauttia vaikkapa kuun seurasta ja saada siivet unelmille suu messingillä. Mielikuvituksellisuuden lisäksi metsäretki johdattelee vaivihkaa luonnontutkimuksen alkeisiin.

Nygårdin kuvitus on uhkean värikästä ja vapautunutta.

Liikunnallisia runoja

Jukka Itkosen ”urheilullisten liikuntarunojen” kokoelma Laulavat lenkkitossut (Lasten Keskus, kuvittanut Matti Pikkujämsä) kelpaa varmasti runoja muutoin vierastaville. Itkonen runoilee kymmenistä urheilulajeista, muttei unohda metsissä taivaltamista eikä kuntokävelyäkään.

Itkonen ei tyydy esittelemään urheilulajeja, vaan pikemminkin häntä kiinnostaa ihminen. Runojen aikaperspektiivi on avara, nykyhetkestä kurkistetaan vaikka siihen hetkeen, kun kipinä harrastamiseen syttyi: ”Muistelen, muistelen äitiä täällä./ Hän opetti luistelemaan.”

Itkonen saa hauskoin konstein runoihinsa myös urheilulajien luontaisen rytmin, niinpä esim. tennisrunossa tuntee konkreettisesti, miten pallo läpsyy puolelta toiselle.

Pikkujämsän kuvitus on täynnä iloista kekseliäisyyttä ja tilaisuuden tullen myös tunnelmallisuutta.

Dekkareita

Kalle Veirto piristää itseään ja lukijoitaan uudistamalla silloin tällöin pitkäikäistä Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjaansa. Edellisessä osassa koeteltiin uskottavuuden rajoja, nyt Henkka & Kivimutka ja Kurppa 16 -uutuudessa (Karisto) häivähtää poliittisen terrorismin mahdollisuus. Kymmenvuotiaat kaverukset joutuvat mummon mökillä omituisten tapahtumien silminnäkijöiksi.

Arvoitusjuonen rinnalla tärkeää on myös Henkan leppoisa kerronta. Vanhemmat välillä varoittavat poikaa pikkuvanhan käytöksen seurauksista: ”Kannattaa puhua sellaista kieltä, jota kuulijat ymmärtävät”. Henkka oppiikin sutjakkaasti mistä aiheista kenenkin kanssa kannattaa puhua. Hän joutuu tosin arvioimaan ennakkoluulojaan, eikä enää ole ihan varma, että hän on etsivätoimiston aivot ja Kivimutka lihakset.

Varhaisnuorten dekkarissa on nuorekasta nokkeluutta, lämpöä ja jännitystä.

Anna Jansson kirjoittaa nuorille

Anna Janssonin lastendekkareiden valttina on Visbyn tunnelmallisuus. Kirjan alussa on Visbyn keskustan kartta, josta alkaa kotoisuuden ja kiinnostavien tapahtumapaikkojen korostus. Ruotsalaiset ovat aina olleet lyömättömiä miellyttävän ilmapiirin luomisessa.

Janssonin lastendekkarissa Emil Wern tekee tutkimuksiaan siinä missä kirjailijan tv:stäkin tutuissa aikuisten dekkareissa kehiin nousee Emilin äiti, Maria Wern.

Suuren purjelaivan arvoituksessa (Gummerus, kuvittanut Mimmi Tollerup, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) kaupunki on innoissaan, kun historiallinen valtamerialus saapuu satamaan. Juhlaillallisilla kaivataan kuitenkin laivan kapteenia, ja muiden ihmetellessä on Emil jo kadonneen jäljillä.

Dekkariainekseen liittyy paikallisia erikoisuuksia sekä tuttuuden alleviivaamista – ja sehän sopii dekkariin, jossa tutkimusten päämajaa pidetään puutarhan suojissa nököttävässä vajassa.

Uutta voimaa

Finlandia Junior -voittaja!

Nadja Sumasen Rambo (Otava) pelästyttää aluksi tuttuudellaan ja kliseillään. Taas kerran kertomus avuttomasta ja masentuneesta äidistä, tuntemattomasta isästä ja ”vuokrabunkkerin” hapantuneesta hajusta. Tutulta tietysti tuntuu sekin, että päähenkilö Rambo pääsee viettämään kesää maalle…

Pikkuhiljaa tarinaan syttyy inhimillistä hehkua ja poika saa elämäänsä uusia kiinnekohtia. Kerronta on paikoitellen pingottuneella tavalla kirjallista, esim. maalle lähdettäessä, kun livutaan pois ”esikaupungin rytmittömästä tyhjyydestä”. Kesän mittaan Rambon kieli muuttuu luonnollisemmaksi, samalla luhistuneesta ja ulkopuolisuutta potevasta pojasta vapautuu iloa ja energiaa.

Sumasen esikoiskirjasta dramatisoitua tarinaa esitetään Suomen Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä. Lue lisää esityksestä s. 17!

Köyhyyden kourissa

Kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa herkutellaan mieluusti sukulaissuhteiden salaisuuksilla, vanhempien menettämisellä ja vakavilla sairauksilla. Yhä harvinaisemmaksi käynyt realistinen nuortenkirjallisuus ammentaa nuoren ihmisen pahimmista peloista ja kiperimmistä kysymyksistä.

Katariina Romppaisen Sori vaan, se on totuus (Karisto) ei lamaannuta synkkyydellä, mutta liian paljon ongelmia siihen on kasattu ja liian kanssa mustavalkoisuuttakin siinä on.

Seiskaluokkalainen Senja valehtelee kaverilleen kotitaustastaan lähes kaiken mahdollisen, pienen perheensä köyhyydestä tyttö kantaa aivan erityistä häpeää. Hienoa, että Romppainen uskaltaa kirjoittaa köyhyydestä ja alueellisista eroista. Senja asuu Koilaaksoksi parjatussa lähiössä, hänen yltäkylläisen varakas ystävänsä puolestaan viihtyy Hunajakylässä.

Kirjassa kuoritaan melkoinen kerros salaisuuksia näkyviin ja alkuasetelman tilanteet ehtivät moneen kertaan kääntyä kumolleen.

Romppainen kirjoittaa luontevasti ja koukuttavasti, ja Senjan Lapin-matkassa on uskottavuutta. Harmi, että täyteen ahdetussa kirjassa on niin paljon äärimmäisyyksiä, että se väistämättä laimentaa tarinan tehoa. Toivottavasti kirjailija palaa yhteiskunnallisiin teemoihin hiukan hillityimmissä raameissa.

Meritunnelmia

Anssi Keräsen Lossi-Lasse.

Kuvakirjoissa kerrotaan mielellään merestä, jolloin lapset voivat paneutua merenkulkuun, luontonäkökulmaan tai esteettiseen tunnelmointiin. Anssi Keräsen kuvakirja Lossi-Lasse ja merten salaisuudet (Tammi) tarjoaa kaikkea tätä.

Lindy-Hop -nimisen laivan kapteeni lähtee tutkimusmatkalle ystäviensä kanssa. Hahmot ovat hauskoja ja tilanteet nopeasti vaihtuvia. Rytmiltään kirja muistuttaa sarjakuvaa, mutta suuret kuvat siellä täällä avartavat kummasti vaikutelmaa, ja merinäkymiin on hauska vaipua. Pienen seikkailun rinnalla tarinassa muistutetaan myös meriluonnon suojelusta.