Kuukauden kirjat: Metsä tuoksuu ja soi
Satukirjallisuudessa on perinteisesti kuljettu satumetsään, välillä sen pelottaviin uumeniin, välillä valoisampiin kohtiin. Satumetsä on aina jännittävä ja ihmeellinen, osoittaa Pia Perkiö tuoreimmassa runokirjassaan Siilin satupuu (Tammi, kuv. Pia Sakki).
Kuvat ovat tulvillaan lämpöä ja hauskuutta ja niin runotkin. Kokoelmassa tavataan mm. hyppykilpailuun valmentautuva sammakko, hämähäkkiompelijat ja saniaisten takana viihtyvä ujo orava.
Runoissa ei tyydytä pelkkään iloiseen rällättelyyn, vaan kerrotaan tunteista ja luonteista. Niistä välittyy toimelias ja kannustava kuva satumetsän asukeista, ja syvyyttä tulee saduista. Satupuu on sellainen, joka koko ajan ”keksii kukkimalla”. Siilikin muuttaa sadesäällä satupuiden alle:
”Siellä riittää satuja / ja onnea ja aikaa”.
Satujen kuunteleminen ja keksiminen ovat aina vahvasti läsnä Perkiön tuotannossa. Tässä kokoelmassa metsä tuoksuu ja soi, mutta ennen kaikkea se tarjoaa turvaa ja läheisyyttä. Sadun leikkisyys ja kotoinen luonto elävät Siilin satupuussa.
Suomalaisen luontosadun ikiklassikko on Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (WSOY) vuodelta 1944. Erilaisista elämänkäsityksistä ammentava saturomaani taitaa tosin nykyisin viehättää enemmän aikuisia kuin lapsia.
Kirjallisuudentutkija Soili Saukkoriipi kiteyttää osuvasti kirjan luontosuhteen:
”Pessi ja Illusia hyödyntää perinnäistä eläinsatua biologisesti täsmällisempään suuntaan”.
Kokko toi luontosatuun myös melankolisuutta ja maailman repaleisuutta.
Pessi ja Illusia aloitti kotimaisen lastenkirjallisuuden kulttuuriloikat: se nähtiin jo varhain balettina ja elokuvana. Kerrotaan, että Walt Disney ihastui satuun ja olisi halunnut tehdä siitä piirroselokuvan, mutta siihen höykytykseen ei Kokko suostunut.
Kauneus melkein sattuu
Luontoagentit seikkailevat ja tutustuvat luontoon Reetta Niemelän kirjoittamassa ja Sanna Pelliccionin kuvittamassa kirjassa Nähdään majalla, kasviagentit (Sammakko), jossa lapset saavat naapurin papparaisilta tehtäväkseen etsiä metsän salaisin paikka.
Anna kavereineen solahtaa kasvien salaisuuksiin ja samalla metsä tulee uudella, tietoisemmalla tavalla tutuksi. Niemelä yhdistelee tarinaa ja tietoa elämyksiä unohtamatta. Pienissä tietolaatikoissa on kiehtovia yllätyksiä ja kummallisuuksia kasveista ja niiden voimasta.
Tärkeintä kuitenkin on se, että lapset aistivat ahnaasti luonnontunnetta. Annaa ”melkein sattui kaikki se kauneus”, ja lopussa metsä suorastaan lukee lapsille iltasatua.
Luontoagenttien luontoyhteys on tiivis ja tiedonhaluinen, ja Pelliccionin herkän hillitty kuvitustyyli virittää lukijankin oikeaan tunnelmaan.
Kesäisten tunnelmien kirja on myös Kaija Pakkasen 
lastenromaani Tapahtui kesäsaaressa (Otava, kuv. Maija Karma). Kesän alussa kolmilapsinen perhe muuttaa kesäsaareen ja entisaikaiseen tapaan isä on se, joka työltään pääsee vain piipahtelemaan saarella.
Vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassa tarinoidaan eläinten ja saarelaisten välillä yllättävästä yhteiselämästä. Hiiret, lepakot ja mäyrät ovat itsepäisiä naapureita, joista kuitenkin kerrotaan hellästi.
Pakkasen luonnontuntemus on niin vahvaa, että tarinoiden käänteet miellyttävät aikuistakin lukijaa. Ja kun syksy koittaa, tulee haikea mieli. Täysverinen luontoihminen oli Karmakin, sen huomaa mustavalkoisistakin kuvista.
Kotikylän lapsia
Johanna Hulkon Geoetsivät-nuortensarjassa ollaan geokätköilyn merkeissä ehtimiseen luonnossa, mutta yhtä mielenkiintoista on nuorten lämmin sitoutuminen kotiseutuunsa Nokiaan. Harvemmin lastenkirjallisuudessa enää kuvataan näin kiinteää ja tunteenomaista suhdetta kotipaikkaan. Lapset puolustavat sarjan mittaan tuttuja kulttuurimaisemia, ja nyt Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus -kirjassa (Karisto, kuv. Jari Paananen) he osoittavat mieltään lähikirjaston lopettamista vastaan. He eivät tyydy pääkirjaston palveluihin, varsinkin kun sekin toimii väliaikaistiloissa huoltoasemalla: ”Geoetsivät tiesivät taannoisesta kouluremontista, että siinä vaiheessa, kun aikuiset alkoivat puhua väistötiloista, kaikki toivo oli jo menetetty”.
Sarja on yhteiskunnallisesti poikkeuksellisen valpasta kirjallisuutta. Pehmeyttä kirjoihin tulee luonnosta ja historiallisesta maisemasta.Kirjailija näyttää uskottavasti, miten paljon lapsille kotiseutu merkitsee, ja miten paljon siitä saa turvallisuuden tunnetta.
Toimittaja Heikki Haapavaara toteaa Kauppalehden kolumnissaan (23.1.), että eräkirjan lajityyppi ei enää kiinnosta nuoria. Telkkarisarjoissakin luontoa maistetaan extreme-mielessä. ”Siellä vieraillaan, ei enää asetuta elämään ihan rauhassa”, Haapavaara kirjoittaa. Moderni lasten- ja nuortenkirjallisuus kuitenkin yhdistelee luonnontunnetta, seikkailua ja kotiseuturakkautta. Geoetsivien juurista löytyy vähän eräkirjallisuuttakin.
Kotoisia ja kaukaisia eläimiä
Lasten tietokirjallisuudessa pätee edelleen kaksi faktaa: luonto on ylittämätön aihepiiri, ja markkinoita hallitsee käännösmateriaali.
Tom Jacksonin ja Mat Edwardsin Mahtava kirja matelijoista ja sammakkoeläimistä (Tactic Publishing, suom. Tommi Järvinen) edustaa valtavirtaa jo suunnattoman suurella formaatillaan. Kuva-aukeamat ovat kieltämättä komeita – ja ihanan kamalia. Selailija voi antautua inhaan ja ihmeelliseen viidakkotunnelmaan…
Mielenkiintoista on se, että kirjan anti ei ulotu Pohjois-Eurooppaan saakka. Ehkä meillä ei ole mitään kiinankellosammakon, värjärinuolimyrkkysammakon ja piikkipirun veroista? Hienoa tietysti, että lapsi pääsee avartamaan maailmankuvaa ja nautiskelemaan kummallisuuksista, mutta samalla kotimaisen luontokirjallisuuden tärkeys korostuu.
Kansainvälisen luontokirjallisuuden sympaattisimpia on Petra Bartikovan ja Magdalena Takacovan pahvisivuinen Muurahaispesä (Tammi, suom. Sanna Uimonen). Osa kirjan sivuista on leikattu muurahaispesän muotoon, ja kun niihin vielä on näverretty kiehtovia luolia ja onkaloita, on pienen lapsen hauska tiirailla muurahaispesän sisuksiin.
Kirkasvärinen kirja tuntuu kesäiseltä ja kotoiselta, vaikka tekijät ovatkin tšekkejä. He pitäytyvät miellyttävällä mutta hauskalla ja rennolla tavalla asiatiedossa: niinpä he kertovat muurahaisten pilvenpiirtäjistä, herkuista ja aurinkokylvyistä.
Kirjan ensimmäinen lause saa mielikuvituksen hyrräämään:
”Muurahaisilla, kuten mehiläisilläkin, on oma yhteiskunta”.
Tästä on lyhyt matka satuun!
Rohkeaa ystävyyttä
Jukka-Pekka Palviaisen nuortenromaani Opeta minut lentämään (Karisto) ei anna valmiita vastauksia eikä esitä sairaskertomuksia, mutta monenlaisia lähtökohtia ja persoonallisuuksia kirjaan silti sisältyy.
Taidelukiota käyvän Ilonan naapurinpoika Vertti on ihmisiä kartteleva, mutta Ilona onnistuu luomaan yhteyden. Kursiivilla painetuissa osuuksissa poika kertoo oman näkökulmansa. Tytön lähestyminen vaatii rohkeutta ja jopa epäsovinnaisuutta, ja juuri siksi kirja koskettaa inhimillisyydellään. Ilona pääsee irti ennakkoluuloista ja uskaltaa tehdä omia ratkaisuja.
Romaanissa replikoidaan niin iskevästi ja nokkelasti että se tuntuu jo kirjalliselta. Nykyiselle nuortenkirjallisuudelle erityisen pakollista on äidin kuolema, tällä kertaa se osuu sivuhenkilön perheeseen.
Kirjan vankkaa ydintä on jaksamisen, yrittämisen ja avaramielisyyden korostaminen.
Supernaisia
Suomessa juututaan helposti yhteen kirjaideaan, ja niin on ehkä pikkuhiljaa käymässä vahvojen tyttöjen ja supernaisten antologioille. Siitä huolimatta tämän kevään uutuus Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi) ilahduttaa. Elina Lappalaisen kirjoittama ja Ilona Partasen kekseliäästi kuvittama lastenkirja on tarkoitettu kuvakirjaikäisille tai pienille koululaisille.
Sen päähenkilötytöt innostuvat keräämään supernaisten ihmevoimakiviä rannekoruihinsa, ja samalla lukijallekin selviää vaikuttajanaisten elämäntyöt ja voiman lähteet.
Minna Canthista aloitetaan ja Armi Ratiaan päädytään. Kansallisteatterissa vieraillessaan tytöt tapaavat Tarja Halosen, jonka kanssa pääsevät jutustelemaan.
Kirja opettaa elämäntarinoiden avulla arvostamaan tärkeitä asioita: Tove Janssonin itseluottamusta, Minna Canthin sinnikkyyttä, Armi Ratian villiä mielikuvitusta ja Tarja Halosen iloista mieltä…
Supernaisten ansiot esitellään helppotajuisesti ja inhimillisesti. Lappalainen on paneutunut esim. Canthin elämään ja ajatuksiin niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan eläytyvää ja hengittävää tekstiä.
Elämäntarinoissa kunnioitetaan naisten yksilöllisyyttä: sekin tyynesti todetaan, että 2000-luvun alussa kuollut tähtitieteilijä Liisa Oterma oli julkisuutta kartteleva ujo ihminen, joka ei pitänyt valokuvien ottamisesta. Pienin viittein kirja opettaa hyväksymään erilaisia elämäntapoja samalla kun se ruokkiiyleissivistystä.
Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelma Heistä tuli taiteilijoita (WSOY, kuv. Riikka Sormunen) sisältää alaotsikkonsa mukaan 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista, mutta yhtä hyvin voisi puhua tuokiokuvista. Huotarinen on valinnut pieniä, mutta paljastavia hetkiä taiteilijoiden nuoruusvuosilta. Kohtaukset ovat nopeita välähdyksiä, joissa jännitys ja salaisuus säilyvät. Kirjailijoista mukana ovat Minna Canth, Aino Kallas, Fredrika Runeberg, Anni Swan ja kiehtova runonlaulaja Mateli Kuivalatar. Kirja täydentää muuten niin niukkaa lasten kirjallisuustietoa.
Nyt, kun olet lukenut jutun, haluaisimme kertoa Sinulle,
että julkaisemme aina joitakin printtilehden juttuja verkossa ilmaiseksi. Näin siksi, että tärkeä ja asiantunteva tieto lapsista ja perheistä olisi mahdollisimman monen saatavilla.
Lehtitilauksista saatavilla tuloilla pystymme kuitenkin tekemään laadukkaampaa ja monipuolisempaa lehteä. Haluaisitko auttaa meitä siinä? Tilaamalla Lapsen Maailman printtilehden tuet samalla Lastensuojelun Keskusliiton työtä lapsen oikeuksien edistämiseksi.
Painatamme lehden Punamustan painotalossa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.
Voit halutessasi tilata lehden lahjaksi esim. lähimmälle koululle, päiväkodille, sairaalalle tai neuvolalle. Lasten parissa työskentelevät ammattilaiset arvostavat lehtemme sisältöjä suuresti.
Tuethan työtämme tilaamalla lehden! Lämmin kiitos jo etukäteen.
