Kuukauden kirjat: Maalta kaupunkiin
Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on etsitty vuosikymmeniä tasapainoa maaseudun ja kaupungin väliltä. Kiskot veivät etelään siinä missä iskelmissä ja aikuisten kaunokirjallisuudessakin, mutta lastenkirjoissa on aina ollut myös taipumusta romanttisuuteen.
Niinpä jo 1950-luvun lopulla Marjatta Kurenniemen tyttökirjassa Kesälintu (WSOY) kaupunkilaisperhe löysi uuden elämän suloisesta kesähuvilasta järven rannalla.
Maalle muuttamisesta kertoo myös Tuija Lehtisen 1980-luvun nuortenkirja Joka kimma sen tietää (Otava).
Keskikokoinen kaupunki vaihtuu maalaiskyläksi, eikä päähenkilötyttö pidä mahdollisena, että unelmien prinssit löytäisivät sinne:
”Ehei, prinssit kartto niitä seutuja koska ne tiesi, että mökit oli täynnä pahoja sisarpuolia tai yksinäisiä poikamiesisäntiä”.
Ehkä heitäkin kyliltä löytyy, mutta paljon vahvemmin kirjassa liputetaan maaseudun mukavia ja toverillisia puolia.
Lehtisen 2000-luvun roadmovie-nuortenromaanissa Traktori (Otava) Riki ryskyttää vanhalla Valmetilla Suomen halki, mutta kyläteistä ei sittenkään tule pojan elämää.
”Maaseutua oli vaikea käsittää, enkä edes yrittänytkään”, Riki puuskahtaa.
Tuoreessa lastenkirjallisuudessa pyöräytetään näkösälle kevytversio maalaiskylästä. Enää ei jökötetä kaukana kaikesta, vaan maaseutu näytetään sievien talojen rykelmänä ja vapaasti valittuna idyllisenä elämänmuotona.
Sitä mukaa kun suuria kaupunkeja tiivistetään ja matalaa rakennuskantaa kaadetaan, lastenkirjoissa muutetaan pikkuruisiin kyläyhteisöihin. Ratkaisun voi tulkita nykyisen kaupunkisuunnittelun kritiikiksi.
Kuoppakylän lopetetulle juna-asemalle muutetaan Jukka-Pekka Palviaisen Allu-lastenkirjasarjassa.
Allun perhe nauttii omalaatuisen talon iloista, mm. torniin rakennetusta kirjastosta. Allu ja outo Uolevi -kirjassa (WSOY, kuv. Christel Rönns) perheen suhde uuteen kotiseutuun lujittuu entisestään, kun syyslomakin vietetään rahapulan vuoksi Kuoppakylässä. Lapset löytävät jännittävyyksiä niin kirkosta kuin kartanostakin.
Kirjailijan viesti on kannustava: kotiseutuun tutustuminen on hauskaa – ja ehkä Suomen voi pitää asuttuna jopa kasvukeskusten ulkopuolella! Ainakin Allun perheen maalaistaajamaan muutto vaikuttaa onnelliselta ratkaisulta.
Idyllin keskellä eletään myös Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa. Miljöön kauneus paljastui toden teolla, kun sarjan kuvittajaksi tuli Salla Savolainen.
Kuvakirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (Tammi) sisäkannessa avautuu upea panoraamanäkymä kotikulmien kaduista. Lukija voi ihastella Tuulihatunraittia ja Sireenikujaa; ja maisemassa on ripaus ruotsalaisten lastenkirjojen päivänpaisteista kauneutta. Näissä maisemissa nurkkalaudat eivät repsota.
Lukijalle Sireenikujan tietämät tarjoavat nostalgiaa ja turvallisuutta.
Lämpimästi lähiöistä
Suomalaisen lastenkirjallisuuden kaupunkikuva on viime vuosina avartunut. Maaseudun ja kaupunkien välimaastoista on vihdoin löydetty lähiöt. Niissä varttunut sukupolvi kirjoittaa asuinpaikastaan lämpimästi usein pehmeän nostalgian vallassa.
Lähiöt ja pääkaupungin laitamat eivät enää edusta kirjoissa kurjuutta.
Nuortenkirjoissa tosin muistetaan aina kauhistella vuokrataloja. Vuokralla asuminen on viimeisiä kauhun linnakkeita nuortenkirjallisuudessa, eivätkä kirjailijat hevin suostu siitä irtaantumaan.
Veera Salmen suosikkisarjan yhteisnide Mauri, Pasilan jäbä (Otava, tekijän kuvittama) on hieno esimerkki lastenkirjallisuuden muuntuneesta maantieteestä. Mauri suhtautuu kotipaikkaansa hellästi, ja mielikuvituksen voimin se muuttuu hyvin jännittäväksi. Tyrskyävän merenkin hän kuvittelee Pasilaan.
Vuokralla asuminen aiheuttaa kauhua
Veera Salmen toisenkin lastenkirjasarjan ympäristökuvaus irtaantuu totunnaisuuksista: Puluboi ja Pulu -kirjoissa saadaan paljon kaunista ja kotoista irti Hakaniemen urbaanista maisemasta.
Itähelsinkiläisillä lähiöillä on ollut vankka asema suomalaisessa ennakkoluulojen kartastossa.
Tätä tunkkaista kuvaa hälventää määrätietoisesti Riina Katajavuori Pentti-kuvakirjasarjassaan. Pentin kotilähiö on oikein sympaattinen paikka, ei yhtään uhkaava eikä samea. Ja miten tunnelmalliselta näyttää pulkkamäki kuun loistossa Salla Savolaisen kuvissa Pentin aprillipäivä -kirjassa (Tammi)!
Pihaelämä on tiivistä ja antoisaa, melkein yhteisöllistäkin, sillä niin paljon lapsia vilistää pihalla. Myös Paula Noronen on herkkä huomaamaan itäisten lähiöiden kauneuden Supermarsu-sarjassaan.
Saariston lapset
Markku Karpio on kirjoittanut vuosien mittaan varhaisnuorille kirjoja saariston elämästä. Niiden realismissa on miellyttävä aavistus Astrid Lindgrenin Saariston lapsien tunnelmaa: inhimillinen sekoitus elämän iloja ja vaikeuksia sekä saaren hyviä ja huonoja puolia.
Saaret ovat lastenkirjoissa myös unennäön, kuvitelmien ja realismin maailmaa.
Henrika Anderssonin Nauvo-Auvo aalloilla (S&S, kuv. Christel Rönns, suom. Helene Bützow) kertoo lastenhuoneen nallesta, joka vapauttaa itsensä kaupunkikodin kahleista ja purjehtii ystävineen perheen lomapaikkaan Nauvoon. Siellä tuoksuu neulasilta, kävyiltä ja leikkimökiltä, mutta ei siinäkään kaikki:
”Oli vielä jotakin levotonta, isoa ja määrittelemätöntä. Suolaa ja levää ja maltapa – meri!”
Nallen kertomistapa ei ehkä aina tunnu luontevalta, mutta juuri tällaisissa tunnelmakohtauksissa välittyy silti tunteikkuutta ja merellisyyttä, joka ei ole kovinkaan kaukana Tove Janssonin kirjoista.
Nauvo-Auvon pakomatkassa toteutuu suomalaisten perinteinen haave: kesällä on pakko päästä pois kaupungista, maalle tai saareen, sama se.
Ville Romusen ja mummon saaristoseikkailu -kirjassa (Mäkelä, kuv. Raimo Huittinen) tavataan sekä tutut kelmit että lapset persoonallisen vanhan rouvan seurassa. Maijaliisa Dieckmannin humoristisen lastenkertomuksen loppuratkaisu vihjaa, että saaristoseikkailu jää ryhmä Mutikaisen viimeiseksi. Sarjassa on vuodesta 2004 lähtien käsitelty seikkailutohinan rinnalla turistikohteiden kulttuurihistoriaa.
Saaristoseikkailu sijoittuu Porvoon saaristoon, jossa seurataan Tove Janssonin jalanjälkiä. Niin tuttua kuin Janssonin saaristoelämä aikuisille lukijoille elämäkerta- ja tutkimuskirjallisuudesta onkin, lapsille ei jostain syystä ole Janssonin taustoista juurikaan kirjoja laadittu. Dieckmannin pieni seikkailukomedia avaa siis uusia ovia.
Ystävyyden ytimessä
Tove Appelgrenin kirjoittamassa ja Salla Savolaisen iloisesti kuvittamassa Vesta-Linnea-kuvakirjasarjassa on käsitelty pikkutytön elämän suuria asioita.
Koskettavin teoksista taitaa olla Vesta-Linnea kuunvalossa, jossa kerrotaan lapsen alakulosta ja masennuksesta. Vesta-Linnea ei tahdo päästä aamulla sängystään, eikä siinä yhtään auta kesämökin kaunis tunnelma.
Uutuuskirja Vesta-Linnea ja kaverit (Tammi, suom. Tittamari Marttinen) keskittyy ystävyyden hankaliin hetkiin.
Vesta-Linnea haikailee Mindyn ystävvyyttä, mutta niin vain käy, ettei tämä osoittaudu kovin luotettavaksi kaveriksi. Viisas pikkusisko Wendla on vakaasti sitä mieltä, että Mindy ei ole kiltti:
”Jos hän on ystäväsi, hänen pitäisi olla sinulle kiltti. Eikä pelkästään sinun hänelle.”
Tarinassa on monenmoista mietittävää aikuisillekin.
Mietittävää myös aikuisille
Savolainen kuvittaa uhkeita kaupunkinäkymiä ja komeita vanhoja taloja, jotka sopivat hyvin vanhoissa kortteleissa viihtyvään suomenruotsalaiseen lastenkirjallisuuteen. Pikkuhiljaa tosin toivoisi, että suomenruotsalaisissa lastenkirjoissa tehtäisiin suuri muutto Pitkänsillan toiselle puolelle. Saaristo ja Helsingin komea kantakaupunki ovat tarjonneet sykähdyttävää luettavaa vuosikymmenestä toiseen, mutta uudet valloitukset piristäisivät kummasti. Kansainvälisestikin arvostetun Maria Turtschaninoffinkin kirjoissa Hakaniemeen tiiraillaan turvallisesti Kruununhaan puolelta…
Värikäs lomakertomus
Saska Saarikosken toinen lastenromaani Leo ja intialainen kärsäjumala (Otava, kuv. Erika Kallasmaa) kertoo perheen Intian-matkasta. Se on yhtä paljon kirja matkustamisen luonteesta kuin itse kohteesta.
Intia tulee niin tutuksi kuin se on mahdollista pienehkön kirjan puitteissa. Isä kertoo myyttisiä tarinoita, ja Leo hoitaa seikkailupuolen ihan itse. Ehkä seikkailu karkaa vähän epäuskottavaksi, mutta lapsilukijoita se varmasti houkuttelee.
Köyhyydestä ei pahemmin puhuta, onneksi sentään lukija voi tehdä omia havaintojaan pienten mainintojen perusteella.
Leo on utelias tiedemiestyyppi, toisinaan aikuisiakin näppärämpi – siis melko tyypillinen lastenkirjallisuuden hahmo. Harmi vain, että pojan kertojanääni on toisinaan hiukan teennäinen, ellei peräti veikistelevä.
Intian värikkyyden ja kiehtovuuden kirjailija välittää sen sijaan mukavasti, joten kirja paikkaa suomalaisen lastenkirjallisuuden olemattomaksi kuihtuneen kansainvälisyyskasvatuksen aukkoja.
