Kuukauden kirjat: Herkkujen äärellä
Kuvitus Juha-Pekka Koskisen tuoreesta lastenkirjasta Matilda pelastaa maailman (Karisto, kuv. Paula Mela).
Kun puhutaan ruuasta ja lastenkirjoista, tulee ensimmäisenä varmasti mieleen Enid Blytonin Viisikko-sarja. Ystävyksethän syövät kaiken aikaa, ja ruokahuolto sujuu moitteettomasti myös jännittävillä retkillä.
Ruokailun hankaluutta tuskitellaan Viisikko karkuteillä -osassa (suom. Turun yliopiston suomentajaseminaari, Tammi, 1957). Englannissa vuonna 1944 ilmestyneessä kirjassa ei sota-ajan kurjuus tunnu, mutta ongelmia aiheuttaa lapsia kaitseva kylmäkiskoinen keittäjätär, joka kiusaa Viisikkoa tyylittömillä voileivillä:
”Voileivät eivät maistuneetkaan hyvälle. Leipä oli vanhaa, viipaleet liian paksuja ja niiden päällä hyvin vähän voita”.
Lapset päättävät karata ankeista oloista omalle saarelleen, joten kunnollinen varustautuminen on välttämätöntä: he rohmuavat keittiöstä mm. hillottua aprikoosia, voita, lihaa, keksejä ja muita herkkuja.
Blyton toteuttaa kirjassa jokaisen lapsen unelman itsenäisestä elämästä, muttei kuitenkaan hallitsemattomissa olosuhteissa. Ylenpalttinen ruokailu muistuttaa lasten yläluokkaisista lähtökohdista. Vielä 1950-luvulla Viisikon suruttomasti mässäilevä elämäntyyli vaikutti suomalaisesta lukijasta epäilemättä eksoottiselta ja ihanalta.
Blytonin humoristisemmassa etsiväsarjassa, Salaisuus-kirjoissa, lapset hyötyvät hemmotellun Pulla-ystävänsä vauraudesta – varsinkin kyläkahvilan pöydän ääressä.
Pulla tarjoilee ystävilleen vadeittain leivoksia. Ja silloin kun lapset kokoontuvat puutarhamajassa, keittäjä muistaa heitä kakuilla ja inkiväärioluella.
1960-luvun alussa Suomessa käynnistynyt sarja ei suinkaan ollut ensimmäinen eurooppalaista leivoskulttuuria esittelevä lastenkirja, sillä suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiassa oli omastakin takaa varhaisia esimerkkejä helsinkiläisestä kahvilakulttuurista.
Iris rukka kahviloissa
Mary Marckin elegantit kirjat huokuvat kaupunkiromantiikkaa ja kahviloissa viihtymistä, mutta kauniita tuokioita tarjoaa myös Anni Swanin Iris rukka, kirjailijan ensimmäinen tyttökirja vuodelta 1916 (WSOY). Siinä maalaistyttö Kaarinalle tulevat koulukortteerissa tutuiksi niin Ekbergin kuin Fazerinkin kahvilat.
Rahan ja ruuan pulmallinen liitto näyttäytyy, kun Kaarina ei ensimmäisinä päivinä leskirouvan luona kehtaa syödä ”paljon ensinkään”, vaan maistelee vain ujosti ruokia.
”Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista”, hän huokailee.
Haikeutta ruuan ajatteleminen tuottaa vielä jälleenrakentamisenkin aikaan.
Eva Illoisen kirjassa Perri elää pula-aikaa (Tammi, 1981) päähenkilö muistelee jopa uimarannalla, miten hän oli nauttinut houkuttelevista eväistä ennen sotia. Vaikka jo oli rauha, ”ei se tuntunut sellaiselta rauhalta kuin se oikea rauhanaika, suklaanmakuinen ja banaaninkeltainen rauhanaika”.
Koskettava kaatopaikkakuvaus
Nykyaikaisen ja armottoman näkökulman ruokaan paljastaa englantilainen Andy Mulligan Roskaa-nuortenkirjassaan (WSOY, suom. Ulla Selkälä).
Kirjailijan jälkisanojen perusteella karut tapahtumat voi paikantaa Manilaan, jossa kirjan nuoret möyrivät valtavalla jätevuorella ja etsivät kaikkea myytäväksi kelpaavaa – tai syötävää. ”Spesiaaliksi” he nimittävät rikkaalta alueelta tullutta roskapussia, jonka sisuksista paljastuu aarteita. Erityisen maininnan ansaitsee kesäkurpitsa, ”joka oli kyllin tuore pataan pantavaksi”.
Teos on suurkaupunkikuvaus vailla länsimaista glamouria. Se muistuttaa, että suhtautuminen ravintoon vaihtelee eri puolella maailmaa. Vuonna 2011 suomennettu kaunistelematon nuortenromaani ei herättänyt kummoistakaan keskustelua, vaikka korkeatasoinen käännöskirjallisuus ällistytti rohkeudellaan ja koskettavuudellaan.
Parhaat nuortenkirjat survaisevat yhteiskuntaa ja tekevät maailmaa näkyväksi.
Viivin unelmakakku
Tittamari Marttinen mahduttaa monta muodikasta asiaa nuortenromaaniinsa Viivi ja pitkä kuuma kesä (Tammi, 2014). Viivi osallistuu paikallistelevision Nuori kokki -kilpailuun ja etenee finaaliin. Kokkitaidoista kisaaminen ei kuitenkaan jää pelkäksi julkisuuspörinäksi, vaan Viiviä todella kiinnostavat keittiökokeilut ja taidoissa kehittyminen:
”Kokkaaminen oli kiva ajanviete, josta oli aina iloa muillekin kuin itselleni”.
Osaamistaan tyttö pääsee kartuttamaan sattumalta niin laivan keittiössä kuin nakkikioskissa. TV-julkisuuteen Viivi suhtautuu tervejärkisesti. Aluksi häntä hykerryttää, että pikkukaupungissa kaikki tuppaavat kommentoimaan kokkiohjelmaa, mutta pian se tuntuu vain kiusalliselta.
Ruuasta kiinnostuneet varmasti innostuvat Viivin uhkarohkeista kokeiluista, joita kuvataan aika tarkasti. Huumoria ja suhteellisuudentajua syntyy vaikkapa silloin, kun Viivin unelmakakku lehahtaa liekkeihin tv-studiossa. Julkisuutta ja herkkunäpertelyä ei oteta kirjassa liian vakavasti.
”Minä vaan paisun ja paisun”
Syömishäiriöt huomattiin suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa 1980-luvulla. Hannele Huovin Madonna (Weilin & Göös, 1986) oli ehkä ensimmäinen kotimainen kirja, jossa aihetta käsiteltiin. Tuoreimpia versioita on Mila Teräksen Perhosen varjo (Otava, 2012).
Kirjoja yhdistää runollinen tyyli: vaikea aihe ei tyrmää lukijaa, kun esitystapa ei tunnu liian ankaralta.
Perhosen varjo ammentaa tunnelmaa perinteisestä kartanoviihteestä: murrosikäinen Linnea matkustaa isoäitinsä Maria Florensian luo kartanoon. Vaihtelua tyttö kaipaakin, sillä hän ei tahdo millään tottua uuteen isäpuoleensa. Kertomukseen sujahtaa mystiikkaa, mutta paljon myös arkista tuskaa: Linnea haluaisi joskus olla tyytyväinen itseensä, mutta vaikeaa se on, sillä hän ajattelee olevansa lihava. Hän muuttuu itsensä pahimmaksi viholliseksi:
”Minä vaan paisun ja paisun. Venyn, löystyn ja lässähdän”.
Teräs kirjoittaa peittelemättä anoreksiasta, mutta suo silti levon ja rauhoittumisen hetket nuorelle lukijalle. Mukana on romantiikkaa ja taikaa. Jo kartanoympäristö pehmentää ilmapiiriä. Realistinen nuortenromaanihan käy helposti armottomaksi ja räikeäksi.
Syömishäiriöisten nuorten läheiset saavat ensiapua Syömishäiriöt – mistä on kyse? -opasvihkosesta (Syömishäiriöliitto). Johdonmukaisesti jäsennelty opas selvittää taustat ja hoitomuodot, eikä unohda perheen jaksamistakaan. Hyvin rehellisesti kerrotaan, että rauha saattaa kadota, kun sairastunut yrittää ”hallita paitsi itseään myös kaikkea ja kaikkia hänen lähellään”.
Kierrättämisen huippuosaaja
Juha-Pekka Koskisen tuoreessa lastenkirjassa Matilda pelastaa maailman (Karisto, kuv. Paula Mela) pikkutyttö on kierrättämisen ja ympäristönsuojelun huippuosaaja. Matilda neuvoo vanhempiaan, ettei roskia oikeastaan ole olemassakaan: kaiken voi kierrättää! Tytöltä mikään ei jää huomaamatta, ei sekään, että isä nälissään turvautuu tonnikalapurkkiin. Matilda ei vimmastu pelkästään siitä, että isä ei osaa oikeaoppisesti kierrättää säilyketölkkiä, vaan ankarimmin häntä kiukuttaa isän tietämättömyys tonnikalan pyydystämisestä:
”Mitä enemmän tonnikalaa hotkitaan, sitä enemmän sitä pyydystetään ja sitä enemmän delfiinejä kuolee”.
Tärkeässä kirjassa Matilda edustaa äärimmilleen venytettyä ihmelasta ja totuudenlaukojaa. Huumoria kirjaan siilaantuu hämmentyneiden vanhempien reaktioista.
Tyttö luennoi kiivaasti säilykepurkeista ja suihkussa lotrattavasta vesimäärästä, mutta tietokoneiden ja matkapuhelimien kierrättämiseen hän ei takerru. Vihreä kirjallisuus tuppaa unohtamaan puhelimet, vaikka tutkijoiden mukaan kännykät saavuttavat tänä vuonna kyseenalaisen maineen ympäristölle tuhoisimpana laitteena.
Avulias metsäkeiju
Maijaliisa Dieckmann uskaltaa puhua kännykkäkulttuurin kummallisuuksista niin ikään viime vuonna julkaistussa satukokoelmassaan Metsäkeiju Siiri Sinisiipi (Avain).
Pienen punaisen mökin eukko tuskastuu, kun ukko viettää kaiket päivät tietokoneen kimpussa. Avuliaan metsäkeijun kanssa hän vierottaa ukkonsa tietokoneesta ja ilmoittaa tämän potevan harhahörhöä, johon ”ei toistaiseksi ole keksitty lääkettä, joten vaarallinen on”.
Siiri auttaa mielellään niin ihmisiä kuin eläimiä, ja ongelmat ovat usein moderneja, omaan aikaamme sopivia. Kirjassa käsitellään mm. siirtolaisuutta. Vanhemmille tarkoitetussa esipuheessa kirjailija muistuttaa iltasatujen tärkeydestä. Lapsilla, joille on luettu, ”on mahdollisuus kasvaa elämää ymmärtäviksi ja vastuunsa tunteviksi kansalaisiksi”.
Yhdessä iltasadussaan Dieckmann kertoo Sinihilkasta, jonka isoäidin isoäidin isoäiti on Punahilkka, joten klassinen satuperinnekin on kokoelmassa läsnä.
Hannele Lampelan uusi satukirja Pikkiriikin paremmat iltasadut (Otava, kuv. Ninka Reittu) puolestaan modernisoi Punahilkka-satua.
Pikkuinen Punahilkka tepastelee tarkasti kuvatun herkkukorin kanssa isoäidin luo:
”Hänellä on ainakin konvehteja ja sellaisia kolmioleipä, joissa on majoneesimömmöä sisällä”.
Nyt, kun olet lukenut jutun, haluaisimme kertoa Sinulle,
että julkaisemme aina joitakin printtilehden juttuja verkossa ilmaiseksi. Näin siksi, että tärkeä ja asiantunteva tieto lapsista ja perheistä olisi mahdollisimman monen saatavilla.
Lehtitilauksista saatavilla tuloilla pystymme kuitenkin tekemään laadukkaampaa ja monipuolisempaa lehteä. Haluaisitko auttaa meitä siinä? Tilaamalla Lapsen Maailman printtilehden tuet samalla Lastensuojelun Keskusliiton työtä lapsen oikeuksien edistämiseksi.
Painatamme lehden Punamustan painotalossa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.
Voit halutessasi tilata lehden lahjaksi esim. lähimmälle koululle, päiväkodille, sairaalalle tai neuvolalle. Lasten parissa työskentelevät ammattilaiset arvostavat lehtemme sisältöjä suuresti.
Tuethan työtämme tilaamalla lehden! Lämmin kiitos jo etukäteen.
