Kuukauden kirjat: Köyhiäkin kuunnellaan jo

Köyhät olivat suomalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa pitkään sievästi romantisoituja ihmisiä, urheita Juurakon Huldan ja Pygmalionin sukulaisia, jotka sai puhkeamaan kukkaan hyväntahtoisten rikkaiden toiminta. Kotimaisessa lastenkirjallisuudessa köyhät on mielellään näytetty surkeudestaan huolimatta jaloina ihmisinä.

Muutos tapahtui kansalaissodan jälkeen, kun raivostuneet kirjailijat kertoivat raakalaismaisista punikeista, joiden tieltä tiarat ja korut piti piilottaa maakellareihin!

Sävy muuttui, kun ääneen pääsivät viimeistään 1950-luvulla työläiskertojat – kuten kotelotyöntekijänä ja kotiapulaisena työskennellyt Tyyne-Maija Salminen, joka Laitakaupungin tytössä (Otava) kertoo sameassa laitakaupungissa asuvasta Eirasta. Tyttö auttaa vielä itseäänkin köyhempiä, sillä ”sydämellä ajattelu” ei salli muiden kärsimyksen seuraamista. Lopulta Eira löytää tiensä töölöläiseen herrasperheeseen, jolloin sosiaalinen nousu ja ihana muodonmuutos alkaa. Sovinnaisesta loppuratkaisusta huolimatta kirjassa korostuu auttamisen periaate.

1960-luvulla sävy oli jo toinen. Kerttu Vuorisen Kuin taivaan linnut (WSOY) päättyy jokseenkin onnellisesti, mutta köyhiä ei suinkaan tempaista hyväosaisten salonkeihin: hyvä kun asunnottomat pääsevät muuttamaan rappukäytävästä kerrostalon askarteluhuoneeseen.

Työttömäksi jäävän talonmiehen perheestä kerrotaan fabuloivasti, mutta kirjailijan viesti kuuluu selvästi: asunto kuuluu kaikille, myös köyhille ja työttömille.

”Minkähän vuoksi maailmassa ei voinut olla kylliksi tiiliskiviä ja muurilaastia ja seiniä ja lattioita ja asuintiloja, että kaikille ihmisille olisi riittänyt edes kunnon nukkumapaikka”, kirjassa ihmetellään.

Nuortenromaanissa on kekseliäisyyttä ja kiukkua, jotka eivät vieläkään ole kuivuneet. Kirjasta otettiin uusintapainos 1970-luvulla.

Laman kourissa

Marja-Leena Tiaisen vuonna 1993 ilmestynyt varhaisnuorten romaani Pyry, Pilvi ja pennittömät (Tammi, kuv. Eppu Ruoranen) on kirjailijalle ominaiseen tapaan juoneltaan huikentelevainen mutta silti ytimeltään myötätuntoa herättävä 90-luvun laman kuvaus.

Pyryn perhettä painostavat työttömyyden uhka sekä langennut takaus. Helppoa ei ole hänen parhaan kaverinsa yrittäjäperheelläkään, ja halvaantumisella koetellaan myös uuden ystävän, Pilvin, lottovoittajaperhettä.

”Aikuisilla oli nykyisin murheita ja ongelmia enemmän kuin tarpeeksi”, mutta vaikeudet koskettavat kirjassa myös lapsia ja turvallisuuden romahtaminen ulottuu ystävien keskinäisiin suhteisiin asti.

Kaikki muuttuu lopulta parhain päin, vaikka huvittavalta lottovoitto tuntuukin.

Suomalaisen nuortenkirjallisuuden sinnikäs tapa pidellä pahaa melua vuokralla asumisesta on yksinomaan epämiellyttävää ja epäreilua. Tarvitseeko lukijan todella tietää, että perhe asuu vuokratalossa – ellei peräti ”vuokraslummissa”?

Afääri on afääriä

Ruotsalaisissa nuortenkirjoissa vuokralla asuminen ei ole ihmistä leimaavaa. 1970-luvulla Hans-Eric Hellbergin nuortendekkarissa Pelastakaa Paratiisi! (Gummerus, suom. Liisa Ryömä) nuoret taistelevat ahnetta ja törkeää vuokraisäntää vastaan, joka ei piittaa kauniin puutalon kunnostamisesta, vaan myy sen gryndereille.

Kirjassa on reipas ripaus 70-luvun asenteellisuutta, joka näkyy erityisesti johtaja Sjöblomin epämiellyttävässä ulkonäössä: miehellä on raskaat silmäpussit ja raskas alahuuli, ja hän on tietysti iso ja lihava. Hänen mielestään afääri on afääriä, ja sen hän sanoo aina kun jollakin menee oikein huonosti.

Asumisen ongelmista puhutaan mukisematta, eikä syyllisen paljastamista pelätä. Vielä näinäkään päivinä suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa ei ole nähty yhtä raisua asuntopolitiikan kritiikkiä. Uskaltaisiko joku kertoa nuorille lukijoille, millaista liiketoimintaa pyörittävät kotoisat suuret vuokrayhtiöt? Vaatisiko aihe suorastaan nuorten tietokirjan?

Vaivihkaa köyhyydestä

Mimmu Tihisen Pieni Numero (Karisto) herättää valppautta heti nimellään. Joko raapaistaan yhteiskunnan pintaa niin että koskee?

Tihinen johdattelee köyhyyden äärelle varovaisesti melua pitelemättä. Petunian isän elämään ei keskitytä, mutta kaikesta voi päätellä, että kovin niukasti hän elää. Petunian äiti puolestaan on lähiötalon toiminnanjohtaja. Epäilemättä vanhempiensa kokemusten innoittamana Petunia perustaa oman lehden, Pienen Numeron, jossa voi kertoa tärkeiksi tuntemistaan asioista. Jos kirja jatkuu sarjaksi asti, toivottavasti aiheet muuttuvat polttavammiksi.

Mervi Heikkilän fantasiakirja Jaan ja Jäähammas (Karisto) kertoo pikkukaupungista, joka on monin tavoin uhattuna, jokikin on saastunut, ja kaupunkiin on tulossa maalaispakolaisten lauma.

”Ja mites sitten sahanomistajien ja kauppiaitten suut pannaan?”

Kirjassa surkutellaan, ettei ”niillä raukoilla ole rahaa, millä ostaa ruokaa, mutta syötävä on”.

Köyhyys näytetään myös hierarkkisena asiana – olipa nuori pakolainen tai ei.

Kun Leo ja Jaan tappelevat, heidän kannattajansa jakaantuvat sosiaalisen taustan perusteella.

Mielikuvitus pelastaa

Astrid Lindgren kirjoitti paljon maalaisväestön köyhyydestä, mutta lähes aina hän pysytteli 1900-luvun alun lapsuusvuosiensa maailmassa.

Karmivalla tavalla kaunis Päivärinne (WSOY, kuv. Marit Törnqvist ja suom. Kerttu Piskonen) on julkaistu sekä satukokoelmassa että kuvakirjana vuonna 2003. Satu kertoo Matista ja Annasta, orpolapsista, jotka rehkivät Muuralan isännän navetassa.

”Minulla ei ole lapsenelämässäni mitään iloa enkä minä halua elää kevääseen asti”, Anna tuskittelee.

Lohduttoman arjen pelastukseksi lapsille avautuu metsässä ihmeellinen näky: kirkas ihannemaisema hyvine ihmisineen. Monitulkintainen Päivärinne johdattelee toiseen maailmaan niin kuin usein tapahtuu Lindgrenin kirjoissa. Lapsilukija varmasti riemuitsee lohdullisesta rinnakkaismaailmasta, jossa leikitään ja eletään onnellisesti, mutta aikuinen ei pääse karkuun huutolaislasten kohtaloa.

Ilman fantasiaa ei Lindgrenkään pystynyt kirjoittamaan pahimmasta köyhyydestä.

Rakkautta ja kliseitä

Suomeen valikoituvat amerikkalaiset nuortenkirjat ovat usein älykkäitä ja kerronnallisesti täyteläisiä. Becky Albertallin Sydänsurujen kääntöpuoli (Otava, suom. Peikko Pitkänen) pinnistelee parhaansa älyllisten aiheitten virittelyssä, mutta käsittely jää melko pinnalliseksi.

17-vuotias Molly julistautuu feministiksi, mikä on yllättävän harvinaista nuortenkirjallisuudessa. Siksipä olisi ollut jännittävää kuulla Mollyn mielipiteitä tarkemminkin. Tytön konservatiivinen isoäiti pakottaa kömpelöillä rykäisyillään lukijan miettimään mm. ulkonäköpaineita. Isoäiti jakelee estoitta laihdutusvinkkejä lapsenlapselleen.

Kirja keskittyy Mollyn rakkausasioihin, joiden pohtimisessa se onkin vahvimmillaan.

Sen sijaan pakonomaiselta jo tuntuu se, että Mollylla on kaksi äitiä. Aihe on toki tärkeä, mutta nuortenkirjallisuuden tapa jumittua yhteen ideaan on surkuteltavaa. Se on harmillista, sillä niin paljon uutta ja tärkeää jää käsittelemättä.

Nyt, kun olet lukenut jutun, haluaisimme kertoa Sinulle,

että julkaisemme aina joitakin lehden juttuja verkossa ilmaiseksi. Näin siksi, että tärkeä ja asiantunteva tieto lapsista ja perheistä olisi mahdollisimman monen saatavilla.

Lehtitilauksista saatavilla tuloilla pystymme kuitenkin tekemään laadukkaampaa ja monipuolisempaa lehteä. Haluaisitko auttaa meitä siinä? Tilaamalla Lapsen Maailman printti- tai digilehden tuet samalla Lastensuojelun Keskusliiton työtä lapsen oikeuksien edistämiseksi.

Painatamme lehden Punamustan painotalossa Joensuussa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.