Kuukauden kirjat: Helppolukuisia ja koukuttavia kirjoja
Piirrokset kirjoista Emman ja Eetun yllätyslöytö ja Paten kalastuskirja.
Selkokirjan juoni ei saa hampsottaa sinne tänne, vaan sen on paras pysytellä mahdollisimman hallitusti yhdessä aiheessa.
Tätä periaatetta noudattelee Marita Hauhian kirjoittama ja Anne Randénin kuvittama Emman ja Eetun yllätyslöytö. Lapset löytävät rantakaislikosta loukkaantuneen lokinpoikasen, joka ei millään tahdo luopua auttajistaan. Lokki majoittuu lasten pihamaalle, ja perheellä on täysi työ saada lintu siivilleen ja omaan elämään.
Pienimuotoinen arkikertomus vangitsee inhimillisyydellään: lokinpojan ja lasten hienovireinen kontakti panee miettimään niin eläintensuojelua kuin auttamisen halukkuutta ylipäätään. Siinä sivussa lukija voi tarkkailla lapsiperheen elämänkuvioita.
Pehmeys ja liikoja koristelematon ilmapiiri ovat kuvataiteilija Randénin kuvituksen valttikortteja ja ne sopivat hyvin selkokirjaan.
Rankka selkodekkari
Nuortendekkareissa ei enää vältellä murhia, ja nyt aihe on tullut myös selkokirjallisuuteen.
Marja-Leena Tiaisen Tatu, Iiris ja Pääkallomies on nuorille suunnattu jännitystarina, jossa Tatun uusi ystävä ja ihastus Iiris tapetaan. Kaksikymppisellä Iiriksellä ei ole ollut miessuhteissaan onnea: miehet käyvät yksitellen uhkailemassa.
Tatun surua ja hämmennystä kirjailija ei onnistu oikein uskottavasti eikä liioin tehokkaasti käsittelemään.
Nuoren lukijan kannalta on koukuttavaa, että kirjaan mahtuu todellista yllättävyyttä, mutta harmittavalta tuntuu traagisen materiaalin kasaaminen.
Dramaattisuus vaikuttaa jo koomiselta.
Tappo, itsemurha ja ohimennen kerrottu kolmen hengen liikenneturma ovat jo sellainen paketti, jota olisi voinut survoa pienemmäksi ilman vesittämisen vaaraa.
Pikkuhiljaa lähestytään sitä kiusallista rajaa, että nuortenkirjallisuus alkaa dramaattisuudessaan vaikuttaa enemmän koomiselta kuin koskettavalta.
Kiplingiä selkokielellä
Rudyard Kiplingin Viidakkopoika (selkosuomeksi mukauttanut Pertti Rajala) ansaitsee paikkansa selkokirjojen pikkuhiljaa karttuvassa valikoimassa. Siinä on jännitystä, kohtalokkuutta, eksotiikkaa ja suurien asioiden korostamista.
Pieni ihmispoika Mowgli kasvaa viidakossa susien kanssa, mutta joutuu moneen kertaan miettimään, minne oikeastaan kuuluu.
Moderniin maailmaan sopivat myös kysymykset johtajuudesta, uskollisuudesta ja vanhojen kunnioittamisesta.
Lukemista helpottaa, että repliikit on sisennetty. Pieni mutta tarpeellinen ratkaisu!
Seikkailun ja taistelujen ohella kirja laajentaa vaivihkaa myös näkemystä kirjallisuudenhistoriasta.
Iloinen ja pöljä seikkailu
Timo Parvela on keksinyt perustaa oman sarjan Patelle, Ella ja kaverit -sarjasta tutulle vauhdikkaalle pojalle.
Paten kalastuskirjassa (kuvittanut Pasi Pitkänen) poika arvelee olevansa ehkä pöljä, ’’mutta fiksu sellainen’’.
Kirjan juonikin on iloisesti pöljää, vauhdikasta ja vähän jännittävää. Pate pääsee kalastusreissulle Norjaan, jossa tavataan hirviökaloja ja karmaiseva kapteeni Hahab.
Parvelan verbaalisuus on viime vuosina kehittynyt entistä villimpään ja vivahteikkaampaan suuntaan: lukija pääsee helppolukuisessakin kirjassa nauttimaan kielellisistä keksinnöistä.
Entistä villimpää verbaalisuutta
Hiljan lukemaan oppineiden tarpeet on kirjassa huomioitu monipuolisesti: luvut on pätkitty pieniksi ja runsas piirroskuvitus on välillä aukeaman kokoista ja muistuttaa toinaan sarjakuvaa.
Onnellinen Dunne Ruotsista
Ruotsalainen kirjailija Rose Lagercrantz ja kuvittaja Eva Eriksson muodostavat mainion työparin, mistä lastenromaani Onnentyttö Dunne on hyvä todiste. Runsas määrä ilmeikkäitä piirroskuvia ja lukijaystävällisesti taitettu teksti tekevät lukemisesta joutuisaa. Tarina on pilkottu pariin kymmeneen lukuun, mikä sekin helpottaa keskittymistä.
Ekaluokkalainen Dunne ”on maailman onnellisin ihminen, mutta ei kaiken aikaa”. Pakahduttavaa surua aiheuttaa parhaan kaverin muutto. Isoista ja pienistä murheista huolimatta tyttö on avoin ja utelias myös iloisille kokemuksille.
Ruotsalaisen lastenkirjallisuuden aurinkoisia perinteitä kunnioittaen tunteiden vuorottelu kuvataan taitavasti. Suomalainen lukija ei tosin voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että naapurimaassakin on välttämätöntä toistuvasti kertoa äidin kuolemasta. Lastenkirjoissa avioerot ovat jo aivan mennyttä muotia!
Elämäntapakritiikkiä
Yhdysvaltalaisen Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarjassa helppolukuisuus toteutuu hauskalla tavalla: sarjakuvamainen kuvitus ja huoleton tekstaus viestivät, että tätä kirjaa ei tarvitse pelätä. Epäsovinnaiset keinot ovat viime vuosina helpottaneet lukemista ja madaltaneet kirjoihin liittyviä ennakkoluuloja.
Paluu kivikaudelle (suomentanut Marja Helanen) kertoo pahimmasta painajaisesta: Gregin eli Neropatin kotikaupunki päättää viettää elektroniikkavapaan viikonlopun. Ja idea on vieläpä Gregin oman äidin!
”Meistä on tullut niin pilalle hemmoteltuja, että kohta ei tarvi edes kotoa lähteä, jos ei halua”, poika sentään myöntää.
Apua: elektroniikasta vapaa viikonloppu!
Mikään ei mene paremmaksi, kun hänet lähetetään askeettiselle leirille. Kirjan huumori on huikeasti paisuttelevaa, kaikkea muuta kuin pienten nyanssien taidetta. Elämäntapakritiikin kohteeksi joutuvat yhtä lailla aikuiset kuin lapset.
Vaikka mitä keksintöjä
Geoff Rodkeyn Tapperin kaksosista kertovia varhaisnuorten kirjoja ei voi tapahtumapaikastaan huolimatta kutsua newyorkilaisromaaneiksi, sillä perinteisiä romaaneja ne eivät ole. Kirjat koostuvat Claudia Tapperin nauhoituksista, valokuvista, kynällä suhratuista kommenteista, kartoista, tekstiviestikimpuista… Nuori lukija kasaa ketterästi aineksesta tarinanpoikasen, vaikka varsinainen kerronta puuttuukin.
Tapperin kaksoset aarrejahdissa (Isossa Omenassa) -kirjassa (suomentanut Marja Helanen) yksityiskoulun oppilaat tempaisevat aarrejahdin auttaakseen Manhattanin köyhiä.
Takelteleva puhekielisyys kuuluu saumattomasti kirjan luonteeseen:
”Olin että… Se on… ööö…”
Lempeästi voi ajatella, että kirjailija dokumentoi nuorten kielen tiuhasti toistuvia maneereita. Amerikkalaisen nuortenkirjallisuuden tapaan myös Rodkey sirottelee tekstiin pieniä älykkäitä oveluuksia. Ironia ja nokkelat heitot tuovat kepeään kirjaan tarpeellista kirpeyttä.
Suomi 100 vuotta
Edellisestä lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemavuodesta, Kirjaseikkailusta, on hupsahtanut jo 15 vuotta. Kun lukemiselle ei kuulu pelkästään hyvää, tarvitaan uutta rynnistystä.
Lukukeskus ja Lastenkirjainstituutti koordinoivat yksissä tuumin Suomi 100 – Suuri lukuseikkailu -juhlavuotta. Suurta lukuseikkailua tukevat Suomen kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden, ja se on osa Suomi100-ohjelmaa. Hankkeen toteuttavat mm. useat kirjastot, kustantajat, järjestöt ja koulut.
Ensi vuonna kamppaillaan siis yhteisvoimin lukuharrastuksen piristämiseksi.
Elämme jännittävää aikaa: löytyykö hienoja ideoita vuoden varalle?
Lupaavalta tuntuu, sillä lukemaan houkuttelemisen niksit ovat nykyisin kekseliäitä ja hauskoja.
PS
Muistathan, että Lukukeskus välittää kirjailijavierailuja mm. kouluihin? Näin voi toteuttaa vaikkapa sarjakuvatyöpajan tai kutsua matkakirjailijan maantiedon tunnille.
Keskuksen tietokannasta löytyy yli 600 kirjallisuuden ammattilaista.
