”Mitä vastaamme, kun nuoret kasvavat aikuisiksi ja kysyvät meiltä: Miksi ette välittäneet?”
Missä ovat tämän ajan vanhempien sokeat pisteet?
Tästä olemme keskustelleet viime päivinä kiihkeästi niin ystävien kuin työkavereiden kanssa.
Keskustelun kirvoitti Netflixin uusi minisarja Adolescence. Sarjan alussa 13-vuotias koulupoika pidätetään epäiltynä murhasta. Uhri on samaa koulua käynyt tyttö. Varsinaisen rikoksen sijaan tapahtumien keskiössä ovat ihmisten ajatukset ja asenteet.
Adolescence sai alkunsa, kun käsikirjoittaja ja sarjassa isää näyttelevä Stephen Graham luki uutisia Britanniassa tapahtuneista väkivaltarikoksista, joissa tekijänä oli alaikäinen poika ja uhrina teini-ikäinen tyttö.
Graham kertoi Jim Fallonin haastattelussa, että häntä jäi vaivaamaan, millaisessa maailmassa tällaisia rikoksia tapahtuu. ”Jos kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, olemmeko kaikki vastuussa näistä teoista: koulujärjestelmä, vanhemmat, ympäröivä yhteisö ja yhteiskunta?”
Kysymys on tärkeä ja väkivallan syyt moninaiset. Ystävieni kanssa jäimme kuitenkin kipuilemaan sitä, miten huonosti aikuiset usein ovat perillä lasten ja nuorten elämästä. Adolescencessä keski-ikäinen vanhempi ymmärtää somepostauksen emojien viestejä yhtä hyvin kuin kiinan kirjoitusmerkkejä ilman kielitaitoa.
Elin oman teini-ikäni 1990-luvulla. Me emme luovineet sosiaalisen median kanssa, mutta alkoholia me käytimme – enemmän kuin mikään nuorten sukupolvi meitä ennen tai meidän jälkeemme. Tästä kertoo erinomaisesti Helsingin Sanomien toimittajan Laura Kangasluoman podcast Ysärin lapset.
Kangasluoma ei sorru podcastissaan moralisointiin, vaikka aihetta olisi. Pohjanmaan pikkupaikkakunnilla järjestettiin viikosta ja vuodesta toiseen alaikäisille tarkoitettuja diskoja, joissa tanssittiin, tapeltiin ja juotiin yläkouluikäisenä kännejä aikuisten silmien alla. Hauskaa oli.
Olisi helppo olla jälkiviisas ja kysyä, miksi sen annettiin tapahtua. Miten ihmeessä aikuiset eivät tajunneet tai välittäneet? Podcast osoittaa kuitenkin vain sen, miten hankalaa nykyistä hetkeä on nähdä kirkkaasti. Usein vasta aika osoittaa tekemämme virheet.
Miten ihmeessä aikuiset eivät tajunneet tai välittäneet?
Teini-ikään kuuluu rajojen kokeileminen ja se, että me vanhemmat emme tiedä kaikkea. Itsenäistyminen ja hauskanpito on ehdottomasti sallittua.
Mutta mitä meiltä aikuisilta jää huomaamatta, vaikka ei pitäisi?
Kysyin asiantuntijalta eli teini-ikäiseltä lapseltani. Keskustelu polveili lyhytvideoiden koukuttavuudesta suorituspaineisiin. Yhden asian hän nosti ylitse muiden: nettikiusaamisen.
Moni vanhempi päästää lapsensa someen luottaen siihen, että he pärjäävät. Emme osaa määrittää rajoja ja antaa ohjeita, koska tuntuu ylivoimaisen työläältä opetella ensin itse käyttämään Snapchatia, Tiktokia, Discordia ja muita nuorison suosimia sovelluksia ja sitten vielä päivystää paikalla katsomassa, mitä siellä tapahtuu.
Mutta mitä sitten, kun nykyiset nuoret kasvavat aikuisiksi ja kysyvät meiltä: Miksi ette välittäneet? Vastaammeko kuten 90-luvun vanhemmat: Koska emme tienneet tai omilta ongelmiltamme ehtineet puuttua.
Kysyin yläkoululaiseltani, mitä vanhemmat voisivat tehdä paremmin.
”Aikuisten pitäis tehdä puhumisesta helppoa”, lapseni kannusti. ”Jos vaik joka päivä kysyy, että mitä kuuluu. Ni sit se kertominen vaikka nettikiusaamisesta on niinku normaalia.”
Kun lapset tottuvat uskoutumaan pienissä asioissa, voi olla helpompi puhua myös niistä asioista, joita me vanhemmat emme itse osaa nähdä.
