”Lapsen paras ei perustu tutkimuksiin vaan yhteiskunnan tarpeisiin”

Suomessa kasvaa ennennäkemättömän itsenäisiä ja päämäärätietoisia lapsia – tai ainakin tällainen odotus syntyy, kun lukee julkilausuttuja kasvatustavoitteita. Tilastot kertovat muuta: itsenäisyyden sijaan ovat kasvaneet nuorten masennus, ahdistus ja sosiaaliset pelot.

Käsitys lapsesta muovautuu aina aikuisen maailmaan sopivaksi. Kun vallalla on perhekeskeinen kulttuuri, lapsi tarvitsee vanhempia. Talouselämän ohjatessa lapsen katsotaan tarvitsevan kodin ulkopuolista ammattikasvattajaa. Kulloisenkin mallin sanotaan aina olevan lapsen parhaaksi.

1980-luvulla alkanut jälkiteollinen aika toi mukanaan jyrkän ihmiskuvan vaihdoksen. Ihminen muuttui yhteisön jäsenestä yksilöksi, joka kykenee mihin tahansa, kunhan riittävästi tahtoo ja joka on itse vastuussa sekä onnistumisistaan että epäonnistumisistaan. Myös lapsi muuttui hoivan ja huolenpidon tarvitsijasta pystyväksi itseohjautuvaksi päätösten tekijäksi.

Muutosta lapsikäsityksessä ei selittänyt tutkimukseen pohjautuva tieto vaan kulttuurin muutos. Uusi käsitys löysi nopeasti kaikupohjan Suomessa, jossa lapsen varhainen riippumattomuus aikuisesta on ollut ikiaikainen ihanne.

Lapsen itseohjautuvuus tuli pedagogiseksi tavoitteeksi iässä, jossa se ei aivojen kehityksen mukaan ole edes mahdollista. Lyhyet koulupäivät nähtiin positiivisena asiana, vaikka yksinäisten iltapäivien tiedetään lisäävän masennuksen riskiä. Suomalainen ihanne yksin pärjäävistä lapsista sai pedagogisen muodon.

Lapsen itseohjautuvuus tuli pedagogiseksi tavoitteeksi iässä, jossa se ei aivojen kehityksen mukaan ole edes mahdollista.

1980-luvun loppuun saakka minulle tulleet luentopyynnöt koskivat sitä, miten kitketään aggressio ja kasvatetaan muut huomioon ottava lapsi. Vuosikymmenen lopussa esitettiin eräästä päiväkodista huoli, että heillä on liian kilttejä lapsia. Lapsi ei lyönyt takaisin, kun häntä lyötiin, vaan tuli hakemaan aikuiselta apua. Pelko oli, että aikuiseen turvautuva lapsi ei tule menestymään elämässä. Kulttuurin muutoksen myötä luentopyyntöjen aihe vaihtui siihen, miten lapsesta saadaan määrätietoinen tahtoja.

Lapsen itsenäisyyttä ihannoivassa kulttuurissa on mahdoton hyväksyä tutkimustieto, jonka mukaan selkeät ohjeet ja määräykset antava kasvatus johtaa itsenäisyyteen, kun taas ikään nähden liikaa päätäntävaltaa antava kasvatus epäitsenäisyyteen ja epävarmuuteen.

Tämä ilmenee esimerkiksi pelkona curlingvanhemmuudesta. Curlingvanhemmuutta ei ole lapsen turvana oleminen. Curlingvanhemmuutta on se, että itsenäisyyskasvatuksen nimissä ja pettymyksiä peläten lapselle jätetään päätäntävalta asioissa, jotka aikuisen tulisi ratkaista. Tämä lisää lapsen epävarmuutta, heikentää kykyä kestää vastoinkäymisiä ja on mielenterveyden riski.

Kun puhutaan vanhempien vastuusta, tulisi ensisijaisesti arvioida kulttuurista puhetta, jolla vanhemmuuteen ohjataan. Vanhemmat eivät kehitä kasvatuksen ideologioita vaan toteuttavat sitä, minkä heille kerrotaan olevan lapsen parhaaksi. Kulttuurin ihanteet saattavat hyvästä tarkoituksesta huolimatta kääntyä lapsen kehityksen riskiksi.

Hetkiä elämästä on Lapsen Maailman kolumnisarja, jossa vaihtuvat kirjoittajat pohtivat lapsuuden, kasvun ja kasvattamisen iloja ja haasteita.

Kuuntele kolumni