Kasvatuspuheen herra Teemu Laajasalo
Kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalo katsoo kasvatusta laajasti. Hänestä kasvatus kertoo sen, mitä me itse olemme, miksi olemme juuri sitä, kuka meidät on kasvattanut ja niin edelleen. Ja jos katsomme eteenpäin ja mietimme maailman muuttamista johonkin suuntaan, siinäkin ykkösväline on kasvatus.
Laajasalo lainaa mieluusti antiikista kolme näkökulmaa: Kuka saa kasvattaa? Kuka uskaltaa kasvattaa? Kuka osaa kasvattaa?
– On helppo kysyä, miten pitäisi kasvattaa. Vastauksia siihen kysymykseen kutsutaan pedagogiikaksi, opetustekniikaksi tai suuriksi kasvatusajatuksiksi. Kuka saa kasvattaa -kysymys on silti välttämätön ja se pitäisi käsitellä ensin. Kasvatusfilosofisesti ammattikasvattajat, varsinkin lastensuojelun ammattilaiset, ovat todella ytimessä, kun täytyy kysyä, kenellä on lupa kasvattaa.
Kuka uskaltaa kasvattaa -kysymys tuo Laajasalolle mieleen antiikin ajalla ammateille määritellyt hyveet. Sotilaan ja kasvattajan ammattihyve oli sama: rohkeus. Laajasalolle kasvattajan rohkeus ei tarkoita uskallusta mennä yleisön eteen, mädille tomaateille altistumista.
– Rohkeus on sitä, että maailmasta kertomisen lisäksi kertoo myös, millainen maailman tulisi olla. Että uskaltaisi muuttaa maailmaa.
Laajasalo painottaa, että kasvatus on vahvaa vallankäyttöä, jonka taustana on käsitys hyvästä, todesta ja kauniista. Vallankäyttö ja jokin ihanne taustoittavat aina kasvatusta, vaikka kasvatuksen muotoilisi kuinka pehmeäksi tahansa.
– Ennen kuin alamme puhua siitä, kuka osaa kasvattaa – ennen kuin tehdään kikkakakkosia ja päätetään, olemmeko opettajakeskeisiä vai teemmekö yhdessä ja mikä on oppivelvollisuusikä – pitää esittää nuo lupa- ja uskalluskysymykset.
Näin puhuu mies, jolle kasvatus ja hyvä kasvatus tarkoittavat samaa. Hänelle kasvatus palautuu aina hyvään tahtoon, vaikkei itse kasvatus useinkaan onnistu.
– Kliimaksi on siinä, kun kasvatettu kokee, että voi nousta kasvattajaansa vastaan. Hän voi kyseenalaistaa kaiken, koska hänet on sosiaalistettu niin pitkälle. Sitä ei tapahdu, jos kasvatus on piilotettu eli ei ole menty koko ajan valot päällä.
Ammattipuhuja ottaa kuulijansa huomioon:
– Sori vaan, tää puhe ei lopu koskaan.
Arjen ylevyyttä
Teemu Laajasalo toistaa haastattelussa useasti perusteesinsä: Jos ei ole lupa puhua, teknisestikään paras puhe ei vaikuta. Lastenkasvatuksessa tarvitaan monia lupia, ensiksi ammattipätevyyden myöntäjältä, toiseksi vanhemmilta ja lopulta myös lapselta.
– Lastensuojelun ammattilainen, joka tekee huostaanottopäätöksiä päivästä toiseen, voi palata peruskysymyksiin: Onko minulla lupa? Uskallanko riittävästi? Nämä ajatukset voivat ahdistaa, mutta myös ylevöittää.
Laajasalo puhuu kuin taitava poliitikko. Hän selventää ajatuksiaan vertauksin, mutta osaa pehmentää sanomaansa.
– Kaikki kunnia insinöörille, joka päivät pitkät pyörittää Exceliä, mutta lastenkasvattaja tekee ylevää työtään viidesosalla insinöörin palkasta.
Laajasalo näkee kasvatuksen ammattilaisuudessa kauneutta, koska sitä ei ole tehty brändäysmielessä. Työtä tehdään, koska lapsia halutaan auttaa.
Laajasalo sanoo arvostavansa suuresti kasvattajia ja soisi kaikkien heitä arvostavan.
– Missä muussa työssä joutuu kasvamaan niin paljon? Maallisessa mielessä tässä ollaan maailmaa pelastamassa.
Hän varoo, että ei ylentäisi väärin esimerkiksi lastensuojelutyötä, jota kutsuu kovaksi duuniksi. Pelkkä lastensuojelutyön yleinen arvostus ei riitä, vaan pitää puhua myös työoloista, palkkauksesta ja muusta maallisesta.
Kaikki kunnia insinöörille, joka pyörittää Exceliä, mutta lastenkasvattaja tekee ylevää työtään viidesosalla insinöörin palkasta.
Kasvatusongelmissa törmätään aiempaa useammin siihen, että perhe tarvitsee apua jopa enemmän kuin lapsi. Vanhemmat voivat osoittautua mahdottomiksi, vaikka lapsen hyväksi tehtäisiin mitä hyvänsä. Laajasalo päätteleekin, että tarvitaan välineitä, joilla perheitä voidaan tukea vielä tehokkaammin.
Laajasalo aistii kasvatuskentässä runsaasti hyvää tahtoa. Samalla hän murehtii, että työssä pärjääminen vaatii myös ”jokapäiväistä äyskäröintiä”, kuten kohtuutonta määrää pakollisia pikapäätöksiä lastensuojelussa tai koulujen isoja luokkakokoja.
Paritanssia
Teemu Laajasalo arvostaa lasten ja nuorten kasvatuksessa etenkin kasvatuksen ylevöittäviä ja ainutlaatuisia piirteitä: Jos aidosti tavoitellaan maailman muuttamista, millä tahansa mittarilla tärkeintä on keskittyä lasten ja nuorten kasvatukseen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi psykologisia, sosiaalisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia keinoja tehdä hyvää.
Laajasalo näkee kasvatuksen mieluummin oppilas-, potilas- tai ohjaussuhteena kuin asiakassuhteena.
– Kasvatus ei onnistu, jos toista pitää vain kohteena. En kritisoi kirurgiaa, mutta kirurgihan voi hyvin leikata jonkin elimen piittaamatta lainkaan ihmisestä, jolta sen leikkaa.
Kasvatus on kuin paritanssia. Jos toinen on pökkelö, ei auta, vaikka tekisi kuinka sulavan liikkeen. Ja jos kasvatus olisi taistelua, se ei kuulemma olisi hyökkäävää karatea vaan judoa, jossa käytetään hyväksi vastustajan omaa voimaa.
Laajasalo korostaa, että puheen kohteesta pitää aidosti kiinnostua. Jos kohde ei halua kuulla kasvatuspuhetta, puhe on turhaa.
– Vuorovaikutus tekee kasvatuksesta inhimillistä ja raskasta. Vaikka puhujalla olisi kaikki argumentit, juridiikka, resurssit ja filosofia, homma ei toimi, jos toinen on eri mieltä. Siksi kasvatus on ainutlaatuinen laji.
Jokainen lapsi on joskus miettinyt, voiko keltaista lunta syödä.
Laajasalo lisää kasvatuksen hienouksiin lapsen uteliaisuuden. Lapsi ei odota jonkun palkitsevan itseään siitä, että havainnoi.
– Uteliaisuus osoittaa lapsen omaa halua kasvaa ja oppia. Jokainen lapsi on joskus miettinyt, voiko keltaista lunta syödä.
Hybridimalli lastensuojeluun
Lastensuojelulle Teemu Laajasalon iso kysymys on tämä: Miten asiantuntijajoukko voisi nykyistä paremmin edistää sitä, että perheitä tuettaisiin jo ennen ongelmien puhkeamista?
– Suomessa on päteviä, koulutettuja ja sitoutuneita lastensuojelun työntekijöitä. Toisaalta läheisyysperiaate, joka on katolisissa maissa olennainen, jää juhlapuhetasolle kenties kulttuurisista syistä.
Laajasalon visio on hybridimalli, jossa ammattilaisuus, koulutus ja sitoutuneisuus yhdistyisivät samanaikaisesti läheisyysperiaatteeseen. Hän ei esitä konkreettisia ratkaisuja, koska ei halua mestaroida.
Hän sanoo ratkaisujen löytyvän alan arjesta, lastensuojelun ammattilaisilta ja arvelee, että ongelmia ehkäiseviä ja testattuja ohjelmia lienee maailmalla paljon.
– Olennaista olisi sitouttaa lähiyhteisöä, perheitä ja naapureita ehkäisemään vaikeuksia. On sama, tuotetaanko palvelut yksityisesti vai julkisesti, kun tarvitaan enemmän käsiä. Jos ammatillisuus ja läheisyys saataisiin Suomessa yhdistettyä, eläisimme hyvinvointivaltio 3.0:ssa.
Laajasalo arvelee lastensuojelun ammattilaisen tuhahtavan, että kaikkea tätä on kokeiltu. Ja ammattikasvattajan sanovan, että vanhempainiltaan tulevat vain he, joiden ei tarvitsisi tulla. Laajasalo myöntää kritiikin oikeaksi, mutta helppoja ratkaisuja ei ole.
– Parasta olisi juuri hybridin luominen. Koko kylä kasvattaa -mallit vievät usein mutu-tuntumalla pahoihin virheisiin. Toisessa ääripäässä on sitten palveluja tarjoava porukka. Varmaankin syntyisi uutta hyvää, jos löytäisimme mallin, jossa ammattimainen palveluporukka olisi yhteisöissä helposti saatavilla.
Nauru vapauttaa
Maailman muuttaminen puheella kiinnostaa Teemu Laajasaloa. Hänen äitinsä oli peruskoulunopettaja ja isä liikemies, joten Laajasalosta kehkeytyi sivutoiminen opettaja ja koulutusyrityksen johtaja.
– Voin puhua kasvatuksesta myös rintaäänellä, koska olen opettanut mielettömiä tuntimääriä. Samat lainalaisuudet pätevät niin yliopistossa kuin päiväkodissakin.
Kun ilmenee, että toimittaja on tamperelainen, Laajasalo siteeraa Juice Leskistä: ”Jotka osaa, ne tekee mitä vaan. / Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan.”
Vanhempana tulee täysin uudella tavalla kasvatetuksi, kun tajuaa surkeutensa ja keskeneräisyytensä.
Jokaisen kasvatusalalle päätyvän tulee kysyä, miksi haluaa kasvattaa. Mikä on se paikkaamista vaativa haava? Oma elämäkin on mielekästä, kun miettii, mitä seuraavista sukupolvista kasvaa.
Laajasalo täytti heinäkuussa 40 vuotta, mitä pitää rajapyykkinä. Silloin alkaa katsoa sekä edellisiä että nuorempia sukupolvia vastuullisesti.
– Kaikki lasten vanhemmat tietävät, että vanhempana tulee täysin uudella tavalla kasvatetuksi, kun tajuaa surkeutensa ja täydellisen keskeneräisyytensä. Se on todella raskasta. Siitä surkeudesta voi vapautua vain nauramalla.
Myös maailman hulluutta ja pahuutta pystyy usein parhaiten kuvaamaan naurulla. Humoristi Laajasalo toteuttaa tätä tehtävää television Yle Leaks -satiirissa.
Hän on tehnyt televisioon myös tavanomaisia keskustelu- ja opetusohjelmia viitisentoista vuotta, mutta vasta Yle Leaks teki miehestä julkkiksen. Hän sanoo tunnistavansa roolihahmonsa, republikaani Teemu Tammisalon ilosta itsensä.
– Yle Leaks on ollut henkireikäni. Voisi sitä huonompiakin harrastuksia olla.
Hyvä kirkko kasvattaa
Teemu Laajasalon maisterin ja tohtorin tutkintojen opinnäytetyöt ovat kasvatusfilosofisia tutkielmia seksuaalisuudesta, mikä eroaa peruspapin valinnoista. Tosin Laajasalo ei ole enää vuosiin tutkinut seksuaalikasvatusta, kun näkee seksin näkyvyyden jo liialliseksi.
Vanhoillisen kirkkoväen on vaikea kohdata seksuaalivähemmistöjä. Laajasalo on puhunut seksuaalisen tasa-arvoisuuden puolesta jo 1990-luvulla.
Liberaalilta papilta on kysyttävä myös Hannu Taanila -kysymys. Uskotko Jumalaan, Teemu Laajasalo?
– Todella paljon. Usko on kaiken perusta. Jos ajattelisin, että kaikki on tässä, kokisin elämän mahdottomaksi. On tärkeää ajatella, että kuolema ei ole piste vaan pilkku. Toinen tärkeä ajatus on huolen ulkoistaminen, se, että viimeisellä viivalla meistä huolehditaan. Tämä sisältää kolmannen, kauniin ajatuksen, että voi aloittaa uudestaan.
Laajasalo sanoo olevansa lapsenuskossa, jossa ”ei ole suuria uskoontuloja tai -menoja”.
– Uskossa on tärkeää myös se, puhuuko Jeesuksesta vai Jeesuksena. Meillä kirkon kaveruksilla tämä saattaa joskus sekoittua. Tullaan taas Juice Leskiseen, jolta eräs kaveri kysyi, miksei Juice kuuntele, kun Jumala puhuu. Juice kehotti miestä siirtymään, jotta kuulisi paremmin.
Uskossa on tärkeää se, puhuuko Jeesuksesta vai Jeesuksena.
Uskoon kuuluu epäily, Laajasalo muistuttaa. Vääränlainen eli yläviistosta puhuminen ei avaa korvia, vaan sulkee niitä.
Laajasalon lapsuudenkoti oli ”kansankirkollinen”: lapsena käytiin pyhäkoulussa, kirkkoon mentiin juhlapyhinä sekä häihin ja hautajaisiin.
Nykyvirkaansa Kallion seurakunnan kirkkoherrana Laajasalo on hyvin tyytyväinen.
– Muutosta kirkkoon haluavat pääsevät toteuttamaan sitä parhaiten itsenäisissä paikallisseurakunnissa. Toivon, että saamme paljon hienoa aikaan yhdessä, mutta mahdollisuus mokata on suuri. Sanoin valituksi tultuani, että minut saa erottaa neljän vuoden kuluttua, jos mitään ei ole tapahtunut. Oli turvallista sanoa niin, kun eroamisikä on 68 vuotta.
Laajasalo arvostaa kirkon kasvatustyön määrää: alle 7-vuotiaista suomalaisista melkein puolet käy viikoittain jossain kirkon järjestämässä tilaisuudessa. Hän sanoo kirkon onnistuvan, kun on kasvatettavaa.
Kalliossa ikärakenne on hankala, kun seurakuntalaisista noin 70 prosenttia on 20–40-vuotiaita, eli sylilapsia ja rippikouluikäisiä on äärimmäisen vähän. Muuttoliikekin on niin kova, että laskennallisesti koko seurakunta vaihtuu neljän vuoden välein.
– Sisäänmenokanavat seurakuntaan ovat siis vaikeammat, seurakuntansa johtaja päättelee.
Kuka?
Teemu Olavi Laajasalo
Syntyi 10.7.1974 Helsingissä, jossa myös asuu.
Perheeseen kuuluvat psykologian tohtoriksi opiskellut vaimo sekä 8-, 6- ja 1-vuotiaat lapset.
Valmistui teologian maisteriksi 1997, pro gradun aiheena seksuaalifantasiat, ja vuonna 2001 kasvatustieteen tohtoriksi, väitöskirjan aiheena seksuaalisuus lukion oppikirjoissa.
Nimettiin pappisvirkaan Helsingin tuomioseurakuntaan vuonna 1997.
Johti 2009–2012 Agricola-liikettä, joka vetosi kristinuskoa epäileviin. Liike keräsi etenkin nuoria aikuisia.
Valittiin Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherraksi 2012.
Omisti ja johti koulutusyrityksiä 1998–2012.
Motot: Onnistumisen toivo on tärkeämpi kuin epäonnistumisen pelko.
Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lait. (Gal. 6:2).
Puhui Lastensuojelun Keskusliiton Valtakunnallisilla Lastensuojelupäivillä Hämeenlinnassa 30.9. aiheesta Kolme kysymystä kasvattajille.