Italialaissuomalainen perhe valtasi taidetilan

Biagio Rosa kasvoi Keski-Italiassa, L´Aquilan kaupungissa, joka tunnetaan upeasta keskiaikaisesta keskustastaan. Hän rakasti skeittaamista ja lumilautailua, mutta koulu sujui huonosti, varsinkin matematiikka. Rosan kymmenisen vuotta vanhempi isoveli teki taidetta. Miksei siis hänkin? Olihan veli hänen idolinsa.

Johanna Juvonen päätyi lukion jälkeen sattuman kautta au pairiksi Italiaan. Piikomaan hän ei aikonut loppuiäksi jäädä eikä Suomeen palata, joten hän päätti hakea opiskelemaan. Juvosen isä on taidemaalari, mutta itse hän halusi välttää epävarmaa taiteilijaelämää. Pian kuitenkin kävi selväksi, että taideala oli ainoa, jota hän pystyisi auttavalla italiallaan opiskelemaan.

Rosa oli 18-vuotias ja kävi viimeistä vuottaan taidelukiota, kun hänen huomionsa nauliutui kauniiseen suomalaisnaiseen piazzan taidekuppilassa. Juvosta taas ei voinut vähempää kiinnostaa monta vuotta nuorempi lukiolaispoika, mutta Rosa ei pakeista säikähtänyt.

Juvonen tykästyi Rosan silmiin, joista paistoi hyväsydämisyys. Pian hän huomasi, että heillä oli hyvä olla toistensa kanssa.

Rosan lukion jälkeen he löivät pensselinsä yhteen ja muuttivat Urbinoon, renessanssitaiteilija Raffaellon syntymäkaupunkiin opiskelemaan kuvataideakatemiassa. Italiassa kun nuorten miesten on lähdettävä ”mamman” pastapatojen äärestä toiselle paikkakunnalle, jos mielii itsenäistyä.

Valmistuttuaan he päättivät muuttaa Jyväskylään, sillä Juvosella oli ikävä omaa sukuaan ja ystäviään.

Kohtalokas maanjäristys

Suomeen muutosta alkoi murheellinen ajanjakso. Johanna Juvonen sai useita keskenmenoja, ja haave vanhemmuudesta mureni.

Sitten sortui Biagio Rosan kotikaupunki. Maanjäristys oli varoitellut tulostaan ennakkojäristyksillä.

Rosan veljeä pelotti ja hän meni vanhempiensa luo nukkumaan. Sinä yönä voimakas järistys romahdutti veljen talon kivikasaksi, eli päätös pelasti todennäköisesti hänen henkensä.

Rauhallinen noin sadantuhannen asukkaan kaupunki tuhoutui yhdessä Italian pahimmista maanjäristyksistä huhtikuussa 2009. Yli kolmesataa ihmistä kuoli ja 65 000 jäi kodittomaksi.

Rosaa piinasi syyllisyys: hän oli Jyväskylässä turvassa ja rakensi omaa elämäänsä, kun lapsuudenperheen elämä oli romahtanut. Mielessä myllertäviä tunteitaan hän purki taiteeseen. Suomessa oli työrauha, kun sosiaalinen elämä oli niukempaa.

L’Aquilan tuho jäi kummittelemaan varsinkin Rosan taiteeseen pitkäksi aikaa. Melko pian maanjäristyksen jälkeen pariskunta koosti Hullu talo – ja Incubo-näyttelyt. ”Incubo” on italiaa ja tarkoittaa painajaista. Sanan toinen merkitys on ”kuution sisällä”. Koti, jonka pitäisi olla turvapaikka, muuttui maanjäristyksessä loukoksi, painajaiseksi. Talot voivat järkkyä perustuksiltaan, ja samoin voi käydä ihmiselle.

Hulluus voi olla myös luovuuden lähde.

Säröt ja epätäydellisyys kuitenkin viehättävät pariskuntaa: hulluus voi olla myös luovuuden lähde.

Kummat ovatkaan hullumpia: suomalaiset vai italialaiset?

– Yhdessä kaikkein hulluimpia, nauraa Rosa.

– Molemmissa omat hulluutensa. Biagion kautta huomaan suomalaisten ihanat outoudet, sanoo Juvonen.

Heidän taiteensa kumpuaa ahdistuksesta, mutta aina siinä itää toivon siemen.

– Käsittelemme ahdistusta, mutta emme halua, että katsoja ahdistuu. Saatamme käsitellä painajaisia katutaiteen värein. Talo voi sortua ympäriltä, mutta hauras muna jäädä ehjäksi. Taide on keino käsitellä tunteita, joista on vaikea päästä yli, kuvaa Juvonen.

Terapiaa lapsettomuuteen

Pariskunta tekee kaiken yhdessä: ideoi, maalaa ja ripustaa näyttelyt. Ihmisen hylkäämä kiehtoo heitä, ja maalausten, veistosten sekä installaatioiden materiaaleina he hyödyntävät niin kierrätysromua kuin luonnonaineksiakin.

Yhdessä he ovat alusta saakka pitäneet myös taidepajoja muun muassa pienessä keskisuomalaiskylässä, Petäjävedellä.

Reilut kymmenen vuotta sitten kylän keskustassa rapistui vihreä puutalo, entinen kauppa.

Johanna Juvosen ja Biagio Rosan sydämiä särki aina, kun he kulkivat sen ohi. Toisilla ei ollut koteja, mutta Suomessa taloja oli varaa jättää jopa rapistumaan. Parille vinkattiin, että talossa voisi pitää taidepajoja.

Tapahtui ihme, jollaista Italiassa ei kuulemma voisi ikinä tapahtua. Petäjäveden kunta antoi talon pariskunnan käyttöön. Ensimmäisessä työpajassa vuonna 2011 maalattiin kiviä.

Pariskunta ”valtasi” Toinilan taidetilaksi ja päätti tehdä paikasta kaikkien petäjävetisten yhteisen tilan, jossa kyläläiset voisivat tehdä taidetta ja tutustua taiteeseen. Erityisen tervetulleita olisivat lapset ja nuoret.

Lapset ja nuoret ovat erityisen tervetulleita.

Toinilan taidetilalla työskentely oli Juvoselle terapiaa lapsettomuuteen. Hän ajatteli: jos en saa omaa lasta, voin ainakin opettaa muiden lapsia.

– Lasten nauru ja heidän onnistumisen ilonsa auttoivat minua kestämään oman suruni ja saivat hyvälle tuulelle. Ei tarvinnut jäädä itkemään.

Myös lapsirakkaalle Rosalle Toinila oli pelastus.

– Meillä oli heti yhteinen kieli lasten kanssa: taide. Lapset tajusivat välittömästi, mitä tarkoitin, eikä heillä ollut ennakkoluuloja. He opettivat minut puhumaan suomea.

Kotoutuminen oli siihen saakka ollut Rosalle työlästä. Suomalaiset kun syttyvät hitaasti. Kylään ei mennä noin vain. Italialaisille ruokahetket ovat pyhiä, ja ne halutaan aina jakaa läheisten ja ystävien kanssa. Toinila antoi tilaisuuden tutustua monen ikäisiin suomalaisiin.

– Talvet ovat liian pitkiä, mutta kaikkeen tottuu, sanoo Rosa.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Taidetila Toinila toimii Petäjäveden kunnan omistamassa suojellussa puutalossa. Nimi juontaa juurensa Toini-rouvaan, joka piti talossa paperi- ja karkkikauppaa 1950-luvulta lähtien. Kyläläiset ovat perinteisesti kutsuneet taloa Toinilaksi.

Odottamaton raskaus

Sitten tapahtui toinen ihme. Johanna Juvonen tuli raskaaksi. Pojan syntymä oli onnen täyttymys.

– Olin aina ajatellut, ettei elämä ole siitä kiinni, onko lapsia vai ei. Mutta lapsettomuutta kesti monta vuotta ja keskenmenoja oli useita. Oli uskomaton tunne, kun vihdoin saimme Ottavion, sanoo Juvonen.

Nyt kolmivuotias Ottavio viilettää tottuneesti Toinilan ympäristötaidepolulla:

– Tässä on mun sauna, tässä hirviöauto. Neiti Näkymättömästä näkyy vain korkokengät ja silitysrauta. Pöllö Pööperöinen majailee seinässä, ja sen pään taakse on lintu pesinyt.

Juvonen nostaa pojan kurkistamaan: poikaset ovat jo lähteneet.

Ympäristötaidepolku pitenee vuosi vuodelta. Polulle voi tuoda myös kotona tekemäänsä taidetta. Eräskin isä innostui taiteilemaan tuulikelloja kierrätysromuista.

Kyläläiset ovat heittäytyneet taidetilan toimintaan ennakkoluulottomasti, tuoneet taaperonsa istumaan räsymatoille ja nikkaroimaan. Työpajoja oikein odotetaan.

– Tämä on uniikki paikka, ja on ollut ilo seurata, miten laajalle ympäristökuntiinkin vaikutukset säteilevät, sanoo Petäjäveden kulttuurituottaja Olli Koponen, joka on alusta saakka pitänyt Toinilan puolta.

Hän markkinoi, auttaa rahoituksen järjestämisessä ja yrittää kaikin tavoin pitää huolta, että toiminta vain monipuolistuu.

Nuoret mukaan toimintaan

Perhe näkee työssään taiteen hyvinvointivaikutuksia: identiteetin muotoutumisen, itseilmaisun ja joukkoon kuulumisen tunteen. Pienellä kylällä ei ole liikaa harrastusmahdollisuuksia. Ja kun toiminta on ilmaista, kuka tahansa voi osallistua.

– Lapset ja nuoret voivat käsitellä tunteitaan, rakentaa maailmankuvaansa ja kuvittaa uskomatonta mielensisäistä maailmaansa muillekin. Pitkäjänteisyys kehittyy, kun tekee omaa juttuaan päivästä toiseen, kunnes se on valmis, sanoo Juvonen.

– Vaikkei osaa lukea tai puhua, voi silti kuulua joukkoon. Kaikkea ei voi pukea sanoiksi, mutta voi ilmaista taiteen keinoin. Minulle taide oli nuorena pelastus, vain sitä kautta pystyin ilmaisemaan itseäni kunnolla ja vahvistamaan identiteettiäni, sanoo Rosa.

Nuoria on ollut vaikeampi tavoittaa, mutta nyt yhteistyö koulun kuvaamataidon opettajan kanssa tuottaa hedelmää. Keväällä Toinilan gallerian hirsiseinillä nähtiin yläkoululaisten taidetta.

– Kun nuoret näkevät omaa taidettaan esillä, he tulevat helpommin mukaan, Juvonen uskoo.

”Koronavauvakin” pääsi Italiaan

Pariskunta sai viime vuonna Lastenkulttuurin valtionpalkinnon. Perusteluissa kehuttiin, miten Toinilan taidetilasta on tullut virkeä tapahtumapaikka, joka palvelee lähiseudun päiväkoteja ja kouluja. Lisäksi se on tuonut nykytaidetta myös lasten ja lapsiperheiden ulottuville: tilan galleria on esitellyt myös ammattitaiteilijoiden töitä vuodesta 2016 pariskunnan kuratoimana.

Kesällä taidetilan seinillä vuoropuhelivat Ottavion räiskyvän ekspressiiviset väri-iloittelumaalaukset Tiia Tammen, 18, taidokkaiden maisemien, kukkien ja eläinhahmojen kanssa. Tammi on käynyt Toinilan taidepajoissa ensimmäiseltä luokalta lähtien.

– Olemme ainakin jotenkin vaikuttaneet yhden nuoren elämään. Juuri sitä olemme hakeneet: että saisimme edes yhden lapsen tai nuoren kiinnostumaan taiteesta ja luovuudestaan, sanoo Juvonen.

L’Aquilassa korjattiin ensimmäisenä kirkot ja julkiset rakennukset ja vasta sitten asuintalot. Monet joutuivat asumaan telttakylässä vuosia. Kului yli kymmenen vuotta ennen kuin asukkaat pääsivät palaamaan kotikaupunkiinsa.

Viime keväänä kaupunkiin palasi myös taiteilijapari ihmeenomaisesti kasvaneen perheensä kanssa. He kutsuvat Violaansa ”koronavauvaksi”. Lähes kolmen vuoden poikkeustilan jälkeen oli vihdoin tilaisuus esitellä uusi perheenjäsen Italian-suvulle. Se tuntui hienolta.

Ottavio syntyi, kun pariskunta ei enää uskaltanut haaveilla lapsista.

Pariskunta kutsuu Violaansa ”koronavauvaksi”.

Hyvä lukija,  

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisema Lapsen Maailma -lehti on journalistisin periaattein toteutettava aikakauslehti, joka katsoo maailmaa uteliaan lapsen silmin. 

Tue Lastensuojelun Keskusliittoa sekä laadukasta journalismia tilaamalla Lapsen Maailma – joko diginä tai painettuna lehtenä. 

Ulla Siimes, päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja  

Tilaa lehti itsellesi tai lahjaksi