Heikki Hiilamo ja Alli-mummin omenalohkot
Kun menemme yhdessä nukkumaan, nelivuotias pojanpoika painaa päänsä tiiviisti kainalooni. Yö ilman vanhempia vieraassa kodissa voi pelottaa. Käärin peiton ympärillemme, olemme turvassa. Pojan hengitys rauhoittuu. Silmät pysyvät vielä auki.
Omien lapsieni ollessa pieniä hain mallia vanhemmuudesta siitä kokemuksesta, joka itselläni oli lapsena omista vanhemmistani. Halusin olla toisenlainen ja ehkä myös parempi vanhempi. Pian huomasin, että se oli vaikeaa, usein mahdotonta. Omat hyvät ja ei niin hyvät kokemukseni lapsuudesta kulkivat kuitenkin mukana vanhemmuuden polulla.
Nyt isovanhempana huomaan, että vertailukohta vaihtuu. En ajattele niinkään sitä, millaisia isovanhempia omat vanhempani olivat lapsilleni, vaan sitä millaisia isovanhempani olivat minulle. Erityisesti muistelen sitä, millaista turvaa sain isovanhemmistani.
Kahden suvun puolelta isovanhempani olivat toistensa täydellisiä vastakohtia. Toinen isoisäni oli vähäpuheinen tehtailija, jota kaikki kunnioittivat. Hän tuskin huomasi minua – paitsi jouluaattoina, jolloin sain häneltä uskomattoman arvokkaita lahjoja, kerran jopa kaitafilmikameran.
Hänen puolisonsa vastasi tehtaan raha-asioista ja oli koko ajan huolissaan omasta terveydestään. Kerran sain häneltä viiden markan setelin. En kuitenkaan muista olleeni juuri koskaan heidän hoidossaan.
Sen sijaan toisten isovanhempieni luona olin usein tai he olivat usein meillä, kun vanhempani olivat matkoilla. Isoisä oli käytännön mies, joka otti mielellään mukaan askareisiinsa. Niitä riitti aamusta iltaan. Köyhänä torpparin lapsena hän tiesi, ettei koskaan sopinut olla laiskana. Hän muisteli usein taksvärkkitöiden raskautta.
Isoisän arki tuntui välillä ankaralta, mutta iloitsin sitä, että sain olla hänen mukanaan päivän töissä ja oppia paljon, muun muassa hakkaamaan halkoja ja kalastamaan verkoilla.
”Alli-mummi oli aivan poikkeuksellinen ihminen siinä, miten paljon hän otti lastenlapsia huomioon.”
Toinen isoäitini oli aivan poikkeuksellinen ihminen siinä, miten paljon hän otti lastenlapsia huomioon. Aili-mummi tuntui käyttävän kaiken valveillaoloaikansa tehdäkseen muiden olosta mahdollisimman mukavan.
Isoisä paheksui, kun tuhlasin aikaa televisio-ohjelmien katseluun (kotona en saanut katsoa lainkaan televisiota), mutta katsellessani heillä televisiota mummi toi minulle aina sohvapöydälle omenalohkoja. Se tuntui aivan käsittämättömältä ylellisyydeltä.
Alli-mummi oli ollut pitkään kotiäitinä, eikä juuri osallistunut perheen tai suvun yhteisiin keskusteluihin. Muut aikuiset eivät tuntuneet kiinnittävän huomiota hänen mielipiteisiinsä tai ihmetelleet hänen omistautumistaan lastenlapsien hyvinvoinnille. Välillä sitä pidettiin turhanpäiväisenä paapomisena. Olisihan Heikki osannut itsekin kuoria omat omenansa.
Nyt ajattelen, että omenalohkot olivat suurin lahjoista, joita sain isovanhemmiltani. Alli-mummi osoitti, että minä olin pienenä ja osamaattomana, joskus väsyneenä tai laiskanakin arvokas ihminen. Se toi turvaa ja luottamusta elämään. En millään pysty samanlaiseen omistautumiseen kuin Alli-mummi, mutta edes jotain tuosta kokemuksesta haluaisin välittää eteenpäin.
Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä, neljän lapsen isoisä ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori.
Kommentit (0)