Ennen isoäidit turvasivat lapsenlasten eloonjäämistä, ja nykymummit vahvistavat lapsiperheen sosiaalista turvaverkkoa
Pitkäikäisyyttä suosivan perimän on ajateltu yleistyneen siksi, että pitkäikäiset naiset ovat isoäiteinä voineet tukea lastensa perheitä ja siten lisätä sekä lapsenlastensa määrää että heidän mahdollisuuksiaan selviytyä lisääntymisikään.
Näin myös isoäitien kantama ”pitkäikäisyysgeeni” olisi monistunut tehokkaasti jälkipolville.
Biologi Simon Chapman selvitti asiaa väitöksessään tutkimalla 1700- ja 1800-lukujen suomalaisia seurakuntarekistereitä. Hän havaitsi niihin kirjatuista perhetiedoista, että äidinäitien läsnäolo todella lyhensi tytärten synnytysvälejä, mikä antoi heille mahdollisuuden saada enemmän lapsia.
Äidinäitien läsnäoloon liittyi myös lasten parantunut eloonjääminen mutta vain taaperovaiheessa. Hyödyllisyyden ehdot olivat tiukat myös isoäitien suhteen: samassa taloudessa asuneet, terveydeltään heikot tai yli 75-vuotiaat isänäidit alensivat imeväisikäisten lastenlastensa eloonjäämisen todennäköisyyttä lähes 40 %:lla.
Äidinäitien läsnäolo lyhensi tytärten synnytysvälejä.
Isoäidit vaikuttivat positiivisesti lastenlastensa elossapysymiseen lasten ollessa 2–5-vuotiaita. Tätä nuorempi lapsi oli tutkitulla aikakaudella riippuvainen äidinmaidosta, joten isoäidistä ei ollut hyötyä lapsen ruokkimisessa. Isoäitien hyödyllisyys ajoittuikin niihin ikävuosiin, jolloin lapsenlapsi oli liian vanha imetettäväksi mutta liian nuori auttamaan itse oman ravintonsa hankkimisessa.
Chapman päättelee, että naisten menopaussin jälkeinen elinikä on todella voinut pidentyä – ainakin osittain – isoäitien läsnäolon hyödyllisten vaikutusten vuoksi.
Tiettyä rajaa korkeampi ikä kuitenkin vähensi naisen kykyä auttaa, ja muutti hänet taakaksi. Chapman katsookin tulostensa osoittavan, että isoäitivaikutuksen osuus naisten eliniän pitenemiseen saattaa olla pienempi kuin aikaisemmissa tutkimuksissa on arvioitu. Tämä pätee ainakin tutkittujen kaltaisiin maatalousyhteisöihin.
Isoäitien rooli lapsiperheen sosiaalisen turvaverkon vahvistajana on nykyään tärkeä.
Isoäidin ja lapsenlapsen suhteen luonne alkoi muuttua 1800-luvun lopusta. Isoäitien läsnäolo lisääntyi, mutta samaan aikaan lapsikuolleisuus väheni valtavasti rokotusohjelmien ja parantuneiden elinolojen myötä.
Elintason noustua isoäidit elivät entistä vanhemmiksi ja olisivat voineet olla entistä pidempään läsnä lastenlasten elämässä. Asuinpaikkakunnan vaihdosten yleistyessä mummot kuitenkin asuivat yhä useammin kaukana lapsenlapsistaan.
Isoäidit ovatkin Chapmanin mukaan menettäneet paljon evolutiivisesta roolistaan naisten eliniän pidentäjinä. Toisaalta heidän roolistaan lapsiperheen sosiaalisen turvaverkon vahvistajina on tullut modernissa yhteiskunnassa sitäkin tärkeämpi.
Chapmanin väitös Context-dependence of grandmother effects & selection on post-reproductive life tarkastettiin Turun yliopistossa syyskuussa.
