Kuukauden kirjat: Ihana kesä ja eläintarinoita!
Helena Meripaasin Tassu-trio-sarjassa kerrotaan tyttöjen intohimoisesta eläinrakkaudesta. Tähtikissa-kirjassa (Otava) lemmikkieläimet tuottavat iloa ja hellyyttä mutta myös huolta. Eläinviihteen klassikot, Lassie ja Rin-Tin-Tin, olivat verrattomia sankareita siinä, missä nykyiset lemmikit ovat ennen muuta suloisia, herkkiä ja välillä psykologista konsultaatiota vaativia vesseleitä.
Meripaasi solmii pätevästi tyttöjen perhe-elämää ja lemmikkikuulumisia. Kirjassa on taloudellisia huolia, avioeron kiukkua, näykkivän koiran lepyttelyä ja nerokkaan kissanpennun ihastelua. Eläimet kuuluvat perheisiin ja ongelmatkin jaetaan yhdessä. Tassu-trion karttuvista kokemuksista on varmasti hyötyä lemmikeistä haaveileville varhaisnuorille, sillä kasvatustietoa kirjassa on runsaasti.
Antti Nylénin Eino ja suuri possukysymys (Otava, kuv. Ilja Karsikas) yhdistelee niin ikään tietoa ja tarinaa. Kirja ei perustu suuren suurelle hauskuttelulle, vaikka 7-vuotias Eino saa kaverikseen puhetaitoisen pikkupossun, joka esittäytyy mikrosiaksi.
”Sitten kun minut on leikitty loppuun, minut voi syödä”, se selittää.
Puhelias possu johdattelee Einon miettimään syömistä ja siihen liittyviä valintoja. Pojan läheisyydessä on muitakin kasvisruuan puolustajia, joten pian hänkin hylkää liharuuan. Keskustelujen painotukset kallistuvat kasvisvaihtoehdon puolelle ehkä hiukan johdattelevasti, mutta toisaalta on hyvä, että lastenkirjallisuudessa keskustellaan tärkeistä aiheista.
Lopussa kertoja kysyy, että eikö ”Eino sittenkin ollut tuiki tavallinen pikkupoika – vain vähän tavallista totisempi?”
Onneksi vähän totisemmillakin pikkupojilla on paikkansa lastenkirjallisuudessa!
Lasten omaa viihdettä
Koiria ja kirjoittamista rakastavat lapset inhimillistävät mielellään teksteissään lemmikkinsä itsevarmoiksi ja koomisiksi tarkkailijoiksi.
Niin tekee moni aikuinenkin kirjailija, kuten Tytti Karvonen videobloggaavasta koirasta kertovassa Rasseli ja Tuisku -kirjassaan (Myllylahti).
Koiran 11-vuotias emäntä tuskittelee uusperhehuolia ja päättää lähteä Rasselin kanssa seikkailemaan. Huumori on tyyliltään naivistista ja sanastoltaan aikuisen lukijan mielestä hiukan nahistunutta: on meitsiä, siskolikkaa, likkalasta, rumpumahoja ja pötkypojuja.
Englantilaisen Julian Claryn Me Ponnekkaat -lastenkirjasarjan jatko-osa Pelastuspartio (Otava, kuv. David Roberts, suom. Outi Järvinen) peräti käynnistyy kohdeyleisön pohtimisella: kirjailija varoittaa, että kirja on paras pitää poissa ymmärtämättömien aikuisten ulottuvilta.
”Tämä on tositarina. Se kannattaa muistaa. Sinä ymmärrät sen kyllä. Aikuiset eivät.”
Mitä aikuiset eivät ymmärrä? Ehkä sitä, että hyeenaperhe asustelee ihmisiksi pukeutuneina lontoolaisessa talossa – tai erityisesti sitä, että perheen talo tarjoaa turvapaikan kaikille kurjuuksia kokeneille eläimille ja vieläpä auttaa heitä selviytymään elämässä eteenpäin.
Ponnekkaat on hurja, hauska ja hellyttävä lastenkirja, jonka voi lukea vaikkapa kommenttina pakolaispolitiikkaan.
Roimia satuloikkia
Virolainen Andrus Kivirähk iskee yllätyksellisiä, aurinkoisia ja vinksahtaneita tarinoita. Heli Laaksonen on valikoinut ja suomentanut juttukokoelman Kun Musti muni mummon (WSOY, kuv. Christer Nuutinen).
Mukana on tarinoita viisaasta tyynystä, herkkuja ahmivasta tietokoneesta ja pulskistuvasta pyyhekumista. Anekdoottimaiset jutut sopivat vaikka vitsi-ikäisille pojille, jotka muuten karttelevat kirjoja.
Klassinen satuperinne elää tarinoiden sopukoissa: kirjan nimitarinassa koiranköriläs leikkii Punahilkkaa ja nielaisee mummon, ja viimeisessä kertomuksessa Joulupukki ja Nukkumatti, vanhat kamut, tuuraavat toisiaan.
Lisätietoja Nukkumatin elämästä ja työstä voi lukea Leila Saarivirran lastenkirjasta Nukkumatin vastaisku (Otava, kuv. Pentti Otsamo).
Nukkumattia kiusaa, että huippuhahmojen listalla sen ohittavat niin Joulupukki, Hammaspeikko kuin telkkarista tutut Rölli ja Tonttu Toljanteri. Nukkumatti perustaa ystävineen blogin ja hankkii ystäväkirjankin, joka nykyisen muodin mukaan koostuu monenlaisesta visuaalisesta aineistosta.
Iskevimmillään kertomuksessa on hauskoja välähdyksiä modernin Nukkumatin teknisesti vaativasta ammatista. Tärkeintä on kuitenkin se, että maineestaan huolestunut Nukkumatti luopuu julkisuuden tavoittelusta:
”En tahdo enää tavoitella koko maailman suosiota. Läheisteni huomio riittää vallan mainiosti.”
Tarinoiden maailmaan sijoittuu myös Jeanne Willisin ja kuvittaja Tony Rossin valoisa ja kekseliäs kuvakirja Enemmän kuin kirja (Mäkelä, suom. Raija Rintamäki), jossa pikkutyttö keksii kirjalle vaikka minkälaista käyttöä:
”Kirjalla karhun voi hätistää… ja keijua lennossa pyydystää.”
Mutta nokkelien oivallusten jälkeen tyttö tietysti hoksaa, että ”eniten kirjasta irti saa, kun sitä lukee ja rakastaa!” Viime vuosina lastenkirjoissa on alettu tietoisesti ammentaa satuperinteestä ja muistuttaa lukemisen riemusta. Kasvatus tapahtuu huumorin ryydittämänä.
Supermarsu yhteisellä asialla
Emilia muuttuu yhä tarpeen tullen supermarsuksi Paula Norosen suosikkisarjassa. Supermarsu ja roskaavat ryökäleet (Tammi, kuv. Terese Bast) käynnistyy kriisitunnelmissa, kun taivaalta sataa roskaa ja roipetta. Supermarsuna Emilialle selviää, että kaukaisella planeetalla on sormensa pelissä.
Avaruusseikkailu yhdistyy arkiseen elämään Itä-Helsingissä, ja Emiliaa huolestuu elämänmuutoksista: äiti puuhaa uutta avioliittoa ja paras kaveri Simo viihtyy pelottavan hyvin Kirsikan seurassa. 2000-luvun lastenkirjallisuuden hengessä lähiöelämä näyttäytyy mukavana ja Itä-Helsinki erityisen kivana paikkana. Lastenkirjoissa rikotaan pinttyneitä käsityksiä lähiöasumisesta.
Elokuvanakin suosittu Supermarsu-sarja vaikuttaa positiivisella mallillaan lasten elämään. Kirjassa viestitään kyllä turhaa tavaraa vastaan, mutta vielä voimakkaammin puhutaan reilusta ystävyydestä ja auttamisesta.
Norosen sarjalle on käynyt samoin kuin Timo Parvelan Ella-kirjoille: mitä pidemmälle suosikkisarja ehtii, sitä enemmän siitä löytyy tärkeitä ja hyviä ajatuksia!
Fillarikesä!
Aira Savisaaren kirjoittamassa ja Hannamari Ruohosen sydämellisen pirteästi kuvittamassa kuvakirjasarjassa kerrotaan puuhakkaasta Niilosta ja vaivihkaa karttuvista taidoista.
Niilo korjaa pyörää -kirjassa (Karisto) Niilo kääntää ja vääntää jakoavainta ikiomassa pyöräkorjaamossa. Isän ohjeiden mukaan hän saa polkupyörän kesäkuntoon. Isä vielä järjestää pihalle ajoradan, missä Niilo voi kurvailla parhaan ystävänsä Hillan kanssa.
Kotoisan arkikertomuksen puitteissa opitaan pyöränhoidon aakkosia. Ja vaikka Niilon isä on käsistään kätevä, vaivihkaa muistutetaan, että kaikki isätpä eivät ole. Hillan isä ei ole tekninen lahjakkuus, mutta hän on mestari tekemään lettuja. Pyörän rassailun ohessa koetaan pieniä iloja: pyörän soittokellon päällä viipyilee leppäkerttu ja siilit lyllertävät pihanurmikolla.
Tuulen viemää
Hanna Konolan kuvakirja Tuulen vuosi (Etana Editions) menestyi keväällä Bolognan kirjamessuilla, ja keväinen kirja se läpikotaisin onkin.
Teos käynnistyy, kun uusi tuuli syntyy huhtikuussa. Vuosi alkaa leijoja lennätellen, ja kesä kuluu milloin pehmeitä poutapilviä keinutellen, milloin veneille vauhtia antaen. Jokainen kuukausi on saanut oman levollisen aukeamansa.
Tuulen hennot toteamukset tuovat utuisen pehmeään kirjaan toimeliaisuutta ja konkreettisuutta. Yleisilme ei jää heleäksi väritunnelmoinniksi, sillä sade räiskii maahan, ja syksyllä tuuli pyörii koko aukeaman leveydeltä. Vuodenkierron mukaan edetään kirkkaista väripinnoista kohti hillitympiä ja syvempiä värejä: loka- ja marraskuun kelmeys on juuri sitä, minkä me suomalaiset niin hyvin tunnemme.
Pienelle lapselle tärkeitä kiintopisteitä kuvituksessa on siellä täällä. Lapsi voi löytää summittaisesti toteutettuja asioita, esim. saaren, veneen, lintuja ja luistelijan jalat. Konolan kuvitustyylin juuret ovat 1960-luvun iloisessa kollaasitekniikassa, jota hän omalla estetiikallaan maustaa. Tuulen kulkua kuvaavat viivat tuovat joskus mieleen jopa takavuosikymmenten levynkansissa ja mainoksissa käytetyn tyylin.
Uusi kotimainen kuvakirja on hauskalla tavalla tyylien ja ideoiden ahmatti: paljon nostalgiaa ja saman verran tuoretta persoonallisuutta. Konolan kuvat eivät ole kovinkaan kaukana tekstiileistä, mikä sekin on yleinen piirre kotimaisessa kuvakirjallisuudessa. Kuvakirja on entistä vahvemmin kohtaamispaikka, jossa monet asiat ovat mahdollisia.
