Vanhempien ero mullisti Elsan maailman – ”Kotia vaihtaessa tuntuu kuin vaihtaisin koko elämäni”

– Olin 8-vuotias, kun äiti ja isä pyysivät minut ja 4-vuotiaan pikkusiskoni olohuoneen sohvalle ja kertoivat eroavansa. Pikkusisko kysyi ihmeissään, mikä se ero on ja lähti leikkimään. Minä vajosin syvän, pimeän kaivon pohjalle.

Näin kertoo 14-vuotias Elsa Harju.

– Vähitellen aloin kiivetä sieltä kaivon pohjalta ylöspäin, ja valo lisääntyi. Kun pääsin lopulta kaivon reunojen yli, tajusin, että se maailma, johon tulin, oli ihan eri maailma kuin ennen.

Eron jälkeiset vuodet olivat Elsalle vaikeita.

– Sain apua esimerkiksi kouluterveydenhuollon kautta, mutta olin sulkeutunut omaan kuplaani. Näin miten surullinen äiti oli, enkä halunnut kuormittaa häntä omalla pahalla olollani.

Melko pian eron jälkeen vanhemmat kuulivat Kasvatus- ja perheneuvontayhdistys Kasperin toiminnasta, ja 9-vuotiaana Elsa liittyi Kasperin lapsiryhmään.

Ryhmässä oli kivoja ohjaajia ja Elsa sai uusia ystäviä. Hän myös kirjoitti kirjan ryhmän maskotista, Kasper-käärmeestä.

Uusien kavereiden kanssa Elsa sai olla oma itsensä ja jakaa kokemuksia. Vaikka ryhmässä käsiteltiin vanhempien eroa ja siihen liittyviä tuntemuksia, niihin ei jääty vellomaan. Kun asia oli käsitelty, siirryttiin leikkimään tai syömään herkkuja.

”Totta kai toivon, että olisimme voineet elää perheenä sillä tavoin kuin pienenä. Mutta tämä on nyt minun arkeani”, Elsa Harju pohtii.

Elsa ja hänen siskonsa asuvat vuoroviikoin äidin ja isän luona. Vuosien myötä tutuksi ovat tulleet myös isän ja äidin uudet kumppanit ja heidän lapsensa.

– Totta kai toivon, että olisimme voineet elää perheenä sillä tavoin kuin pienenä, se oli sellaista ihanaa lapsuuden aurinkoista elämää. Mutta tämä on nyt minun arkeani. Äidin ja isän kumppanit ja heidän lapsensa ovat tosi kivoja. En muuttaisi elämässäni tällä hetkellä mitään.

Elsa sanoo, että välillä tulee silti sellaisiakin hetkiä, kun surettaa tosi paljon.

– Varsinkin sunnuntaisin voi tulla haikea olo, kun taas vaihtaa kotia – ihan kuin vaihtaisi koko elämää. Alussa se oli tosi raskasta, mutta nyt siihen tottunut ja oppinut käsittelemään sitä. Olen kertonut vanhemmilleni, että vaihtopäivä harmittaa, ja voin kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani myös päiväkirjaani.

Olen kertonut vanhemmilleni, että vaihtopäivä harmittaa. Voin kirjoittaa ajatuksistani myös päiväkirjaani.

Elsa toimii Kasperin erovaikuttajaryhmässä antamassa vertaistukea muille nuorille. Hän osallistuu muun muassa Kasperin erotyöpajoihin ja erilaisiin tapahtumiin. Erovaikuttajanuoret käyvät myös puhumassa aikuisille, kuten sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, omasta näkökulmastaan.

– Muistan hyvin, kuinka vaikeaa minulla oli äidin ja isän eron jälkeen. Nyt ajattelen, että haluan auttaa niitä nuoria, joilla on sama tilanne ja samat tunteet kuin minulla silloin. Haluan, että he kokisivat olevansa ympäristössä, jossa tulevat hyväksytyiksi, eivätkä ole mitenkään outoja tai erilaisia, vaikka vanhemmat ovat eronneet.

Elsan mukaan Kasperin tapaamisissa on helppo jakaa myös eron jälkeiseen elämään liittyviä arkisia juttuja.

– Siellä kun sanoo, että ärsyttää, mulla on vaihtopäivä taas maanantaina, niin toinen tietää heti, mitä tarkoitan.

Elsa sanoo, että elämä tuntuu nyt turvalliselta. Äidin ja isän kanssa pystyy juttelemaan paljon vapaammin kuin aiemmin.

– Ollaan läheisempiä kuin ennen. Aiemmin meillä kaikilla oli omat kuplamme, ja nyt ne kuplat ovat avautuneet.

Helppokin ero on aina iso muutos lapsen elämässä. Siksi on tärkeää, että kaikenlaisille tunteille on tilaa. Elsa haluaa muistuttaa vanhempia olemaan lapsensa tukena omasta vaikeasta olosta huolimatta.

Jälkeenpäin Elsa on ajatellut, että olisi ollut hyvä, että hän olisi saanut heti ammattilaisten apua eikä olisi jäänyt murheiden kanssa yksin niin pitkäksi aikaa.

– Hyvää oli se, että vanhempani ymmärsivät, kuinka paljon ero tulee vaikuttamaan meihin lapsiin ja että me lapset haluamme vaikuttaa meihin liittyviin päätöksiin. Hyvä asia oli myös se, että vanhemmat halusivat auttaa ja olla tukena, vaikka en aluksi pystynyt sanomaan, että tarvitsen apua.

Elsa korostaa, että kenenkään ei pitäisi jäädä yksin surullisessa vaiheessa. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miten joskus voi olla vaikea kertoa vanhemmille omasta pahasta olosta – varsinkin jos näkee, että vanhemmillakin on vaikeaa.

– Pyydä silti apua. On olemassa paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja kertovat, että kaikki tunteet ovat tärkeitä ja että niitä voi yhdessä oppia käsittelemään. Se voi olla koulun kuraattori tai psykologi, luotettava ystävä tai sukulainen.

Aikuisille Elsa haluaa sanoa: Olkaa lapsen tukena.

– Ero vaikuttaa yhtä paljon lapsen kuin teidänkin elämäänne. Ei voi ajatella, että ainoat, jotka kärsivät, ovat vanhemmat. Jos huomaatte, että lapsella vaikeaa, hakekaa apua. Älkää unohtako, että lapsen tunteet ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin vanhempienkin.

On tärkeää, että lapsikin saa käsitellä eroa

Lapsen toive vanhempien paluusta yhteen voi olla vaikeaa kuultavaa. Silti lapsen toiveet on tärkeää kuulla ja ymmärtää, sanoo lasten eroryhmiä vetävä asiantuntija Hanna Ristimäki.

”Lasten eroryhmässämme oli kerran lapsi, joka tuli aina paikalle, teki pyydetyt tehtävät nopeasti eikä puhunut juurikaan omista kokemuksistaan. Enimmäkseen hän vain potki palloa. Mietin, että saakohan hän mitään irti näistä tapaamisista. Myöhemmin vanhemmat kysyivät, mitä ihmettä olemme tehneet. Lapsi oli alkanut puhua kotona avoimesti tunteistaan ja perheessä oli päästy käymään hyviä keskusteluja vanhempien erosta. Hän oli oppinut sanoittamaan tunteitaan.”

Hanna Ristimäki työskentelee asiantuntijana Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry:ssä. Hänellä on usean vuoden kokemus lasten ja nuorten eroryhmien vetämisestä.

Lapsi saattaa ajatella, että kenelläkään muulla ei ole näin vaikeaa.

Eroryhmissä lapset ja nuoret pääsevät jakamaan vanhempien eroon liittyviä kokemuksia ja tunteita. Ryhmien vetäjät ovat sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Ryhmät on jaettu 7–9-vuotiaiden ja 10–12-vuotiaiden ryhmiin. Sitä vanhemmille nuorille on omia erotyöpajoja sekä nuorten erovaikuttajien ryhmä, jotka Kasper järjestää yhdessä Yhden Vanhemman Perheiden Liiton kanssa.

”Eri-ikäisillä lapsilla on erilaiset tavat ja kyvyt käsitellä vanhempien eroa. Vertaistuki on kuitenkin kaikille tärkeää. Usein kysymme lapsilta, tietävätkö he muita, joiden vanhemmat ovat eronneet. Lähes aina vastaus on kyllä. He tietävät muitakin, mutta eivät ole puhuneet siitä kavereiden kanssa.”

Lapsi saattaa ajatella, että kenelläkään muulla ei ole näin vaikeaa. Vanhempien ero tuntuu tyhmältä, äitiä ja isää on ikävä, kahdessa kodissa asuminen on hankalaa.

”Pienemmät lapset toivovat usein, että vanhemmat palaisivat yhteen. Iän karttuessa ajattelu laajenee, ja esiteini- tai teini-iässä nuoret alkavat jo ymmärtää vanhempienkin näkökulmaa.”

Hanna Ristimäen mukaan eroryhmissä ja työpajoissa lapset ja nuoret saavat vertaisiltaan uusia näkökulmia esimerkiksi uusperheen elämään.

”Kerran ryhmässämme oli lapsi, joka puhui vanhempansa uusperhekuvioista hyvin kielteisesti, voimasanoja käyttäen. Ryhmätapaamisissa muut lapset kertoivat omia hyviä kokemuksiaan vanhempiensa uusista kumppaneista: mitä kaikkea kivaa tekevät yhdessä ja miten ihania lemmikkejä heillä on. Näin tästä lapsesta, miten hän sai vähitellen uusia näkökulmia perheen tilanteeseen ja alkoi nähdä uusperheessä myös hyviä puolia.”

Eroryhmissä pienempien lasten kanssa asioita käsitellään pääasiassa leikkien kautta. Kasper-käärme on ryhmän maskotti, joka on myös kokenut vanhempien eron. Nuorten työpajoissa tunteita käydään läpi esimerkiksi taiteen keinoin. Nuoret tekevät animaatioita, varjoteatteria, kirjoja, musiikkia tai sarjakuvia.

”Emme siirrä tunteita sivuun, mutta emme jää niihin vellomaan. Tunteet ja ajatukset käsitellään sellaisina kuin ne tulevat, mutta sitten siirrytään eteenpäin. Etenkin pienemmille lapsille on tärkeää, että eroryhmätapaamisissa on hauskaa.”

Nuorten työpajoissa korostuu muiden auttaminen.

”Nuoret miettivät, mikä olisi heitä aikoinaan auttanut tai millaiset asiat heitä auttoivat, ja mitä he haluavat muille kertoa. Kerran eräs nuori virkkasi työpajassa lohtunallen ja kirjoitti sen rinnalle kirjeen heille, jotka kokevat samoja asioita.”

Esiteini-iässä nuoret alkavat jo ymmärtää vanhempienkin näkökulmaa.

Hanna Ristimäen mukaan olennaista ei ole se, onko vanhempien ero ollut helppo vai vaikea.

”Ero on aina muutos lapsen elämässä, ja on tärkeää, että lapsi saa käsitellä tätä muutosta. Ero jää myös osaksi lapsen tai nuoren elämäntarinaa. Mitä paremmin sitä saa käsiteltyä, sen paremmin hän pystyy käsittelemään muitakin muutoksia myöhemmin elämässään.”

Toive siitä, että vanhemmat olisivat vielä joskus yhdessä, on luonnollista, ja on tärkeää kuulla se lapselta.

”Tätä toivetta ei tarvitse ratkaista eikä poistaa, vaan ymmärtää se. Vanhemmille on usein vaikeaa ottaa vastaan tätä toivetta, mutta silti lapselle voi viestittää, että on ihan ymmärrettävää, että toivot tätä, ja saat haluta sitä.”

Hanna Ristimäki on huomannut, että tärkeintä olisi, että lapsi tai nuori kokisi olevansa osa tapahtumia.

”Lapsi ei halua olla irrallinen osa, jolle vain tapahtuu asioita. Ero on myös hänen juttunsa. Lapsi haluaa säilyttää hyvät, turvalliset välit molempiin vanhempiin. Aikuiset pohtivat usein asioita ylätasolla, mutta lapset haluavat konkreettisia arkisia käytäntöjä – että molemmissa kodeissa olisi samat hammastahnat ja nukkumaanmenoajat.”