Kuukauden kirjat: Tietoa ja elämyksiä teatterista
Jii Roikosen kuvitusta kirjasta Reuhurinne Teatterikirja.
Teatterikirja (Otava) on lastentietokirja nykyaikaisimmillaan: kirkkaita värejä, humoristisesti liioittelevia kuvia, puhekuplia ja pikkuruisia tietolaatikoita. Tyypillistä on sekin, että kirja liittyy suosittuun Reuhurinne-lastenkirjasarjaan. Menestyskirjat jalostetaan liukkaasti kokonaiseksi tuoteryppääksi. Tuula Kallioniemen sarja Reuhurinteen alakoululaisista toimii luontevana lähtökohtana monenlaisille tieto- ja oppikirjoille.
Raija Airaksisen, Tuula Kallioniemen ja kuvittaja Jii Roikosen Teatterikirjassa Reuhurinteen tutut oppilaat päättävät tehdä oman teatteriesityksen ja oikeassa teatterissakin he vierailevat.
Kirjassa seurataan näytelmän valmistumisvaiheita ja kerrotaan teatteriammateista unohtamatta tiedottamisen ja mainostamisen tärkeyttä. Reuhurinteen kielellisesti nokkelassa hengessä opetetaan, että puffi ja puffetti ovat eri asioita. Teoksessa muistetaan myös juhlia ensi-illan jälkeen.
”Olo on rento kuin onkilierolla”, helpottunut Aba tiivistää.
Mutta ensi töikseen teatterikerhossa koululaiset tekevät sopimuksen, jossa lupaavat pitää huolta sekä itsestä että kavereista.
Sosiaalisia taitoja ja mukavaa ilmapiiriä korostetaan myös Tarja Lapintien Kesäyön teatteriunessa (Tammi), joka on 20 vuotta vanha mutta edelleen pintansa pitävä lastenkirja. Sen mukaan teatterinjohtajan tehtävä on pitää ”oma kaikenkirjava laumansa koossa ja luoda hyvä henki sen keskuuteen”.
Pirteä näyte nukketeatterimaailmasta on Nukketeatteri Sampon perustaja Maija Barićin kirja Tohelon ja Torvelon nukketeatterissa (Lasten Keskus, kuv. Matti Westerlund), joka paljastaa esiripun takaisia asioita.
”Tuntuu kuin kaikilla olisi sisään mennessään perhosia vatsassaan ja ulos tullessaan naurunkyyneleitä silmäkulmissaan”, kirja kiteyttää hauskasti nukketeatterin hengen.
Museot Ateneumista alkaen ovat julkaisseet hauskaa historia- ja museoaiheista kirjallisuutta lapsille – toivottavasti teatteritkin innostuvat pikkuhiljaa lasten teatterikirjojen tekemiseen. Miltä näyttäisi Suomen Kansallisteatterin uhkea historia lapsinäkökulmasta? Ainakin tarinoita riittäisi!
Teatterimaailma on aina kiehtonut lasten- ja nuortenkirjailijoita. Lastenkirjoissa treenataan koulunäytelmiä tai lähdetään ikimuistoiselle teatterimatkalle kuten Timo Parvelan varhaisessa Ella-romaanissa Ella teatterissa (Tammi, kuv. Mervi Lindman), jossa koko luokalla on ”hienot vaatteet ja tukat upeasti kammattuina”.
Viime vuosien hienoin asia on se, että suosituimmat lastenkirjallisuuden bestsellerit nähdään nyt sekä näyttämöllä että elokuvina. Kun vielä Ella-sarjan alkuvaiheessa lukijoille kerrottiin ihmeellisestä teatterista, nyt Ella ja kaverit nähdään elävissä kuvissa.
Teatterirakkautta nuortenkirjoissa
Nuortenkirjoissa teatteri näytetään ristiriitaisena, romanttisena ja kiihottavana paikkana, jonka taikapiirissä varsinkin tytöt kokevat lemmekkäitä hetkiä.
1990-luvulla elettiin vielä demonisten ohjaajien aikaa, ja teatterikoulutuksen vaiheilla viipyi hurjuutta.
Nuortenkirjallisuus ryhtyi oitis hyödyntämään dramaattista tilannetta: kirjoissa tytöt rakastuivat herkästi näytelmäkurssien komeisiin vetäjiin.
Annukka Järven Puut ja lyhdyt kukkivat -kirjassa (Tammi) näyttelijä Karimatilla on ”sankka vaalea tukka, tennisammattilaisen jänteikäs keho ja todellisen taiteilijan katse, joka näki enemmän kuin paljasti”.
Hullaantumisesta seuraa Sanna-paralle värisyttäviä tunteita ja kauheita pettymyksiä.
Eipä paremmin mene Sirpa Puskalan nuortenkirjassa Tarjolla tosi rooli (WSOY) nuorella Miisallakaan, joka ihastuu näytelmäkerhon vetäjään, kolmekymppiseen Antsuun, joka on asiaan kuuluvasti eksoottisen näköinen.
Järkyttyneelle Miisalle paljastuu, että Antsulla on kuvankaunis miesystävä, ja tyttö päättää luopua näytelmäharrastuksestaan.
Teatteri on ainakin 1940-luvun tyttökirjoista alkaen tarjonnut suurta hurmaa, mutta vähän myös lohduttomuutta.
Ei unohdeta oopperaa…
Ohjaaja Lisbeth Landefortin ja lavastaja Seppo Nurmimaan Oopperaa, oopperaa! (Schildts) ilmestyi jo vuonna 1997, mutta S&S-kustantamo otti uuden painoksen, kun kirja voitti vanhojen kirjojen Kirjapöllö-palkinnon vuonna 2011. Tähtitieteen professori Esko Valtaoja valitsi oopperaa esittelevän lastenkirjan muistamisen arvoiseksi.
Kirjassa kokeneet oopperaketut esittelevät kuolemattomia oopperatarinoita, mutta kuljettavat lukijaa myös oopperatalon sopukoissa kuten puvustamossa ja jalkinepajassa. Sekin selviää, mitä primadonna tekee päiväsaikaan…
”Tulkaa mukaan te kaikki, jotka ette kammoksu ryöväreitä, vallanhimoisia hallitsijoita, julmia ritareita, härkätaistelijoita ja velhoja”, toivotetaan heti kättelyssä.
Vuosikymmenten mittaan lasten oopperakirja on varmasti houkutellut perheitä oopperaan ja herätellyt lempeää uteliaisuutta kummallisiin tarinoihin. Lapsi taitaa olla kyllin ennakkoluuloton ilahtuakseen saduista ja outouksista vaikka oopperanäyttämöllä.
Teoksen oopperakatselmus on ilahduttavan runsas ja monipuolinen, mikä auttaa aikuistakin lukijaa perehtymään Lentävän hollantilaisen kaltaisiin järkäleisiin. Suomalaisittain tuntuu hyvältä, että ensimmäisenä esitellään Paciuksen ja Topeliuksen varhainen ooppera Kaarle-kuninkaan metsästys.
…eikä balettia
Baletin yleissivistäväksi ja hauskaksi perusteokseksi voi kutsua Juhani Koiviston kirjoittamaa ja Ulla Sainion kuvittamaa Baletin tähti -kirjaa (Aurinko Kustannus).
Kirjan pääosassa on pieni puunukke Fredriksson, joka on unohtanut, mihin balettiin se kuuluu. Sen seurassa tutustutaan balettiklassikoihin Don Quijotesta Pähkinänsärkijään.
Satumaisuuden rinnalta löytyy myös elävää teatterihistoriaa, sillä Sakari Viikan esitysvalokuvia on käytetty näyttävästi. Tunnelma ei silti horjahda liian hörsöileväksi, mistä pitää huolen reipas huumori.
Tuhkimoa luonnehditaan baletiksi, jonka pohjana on vanha totuus: ”kun lähtee hurmaamaan prinssiä kannattaa panostaa merkkikenkiin”. Ja Lumikuningatar on tietysti se baletti, jossa joudutaan ”selviytymään pienissä balettipuvuissa arktisissa oloissa”.
Aina ajankohtainen Shakespeare
Puheteatterin klassikoistakin on ilmestynyt lapsille ja nuorille sovitettuja tarinakokoelmia, jolloin aiheena on lähes poikkeuksetta Shakespeare.
Annina Holmberg on sovittanut pari valikoimaa Shakespearen näytelmiä. Nuori rakkaus -kirjassa (WSOY) hän kertoo Kesäyön unelmasta sekä Romeon ja Julian rakkaudesta. Vuonna 2000 ilmestyneen teoksensa alkusanoissa Holmberg muistuttaa Shakespearen näytelmiin perustuvista musikaaleista, animaatioista, elokuvista ja teatteriversioista:
”Moni tuntee ne nimeltä, ja ne herättävät selkeitä mielikuvia, mutta lupaan, että luvassa on myös yllätyksiä.”
Lue, mitä Anninalle kuuluu s. 10!
Britanniassa on julkaistu peräti 16 Shakespearen näytelmää Andrew Matthewsin kertomina ja Tony Rossin hupaisasti kuvittamina lastenkirjoina, joista keskeisimmät epäilemättä voisi vaikka suomentaa.
Vai löytyisikö suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta sellaisia helmiä, jotka kannattaisi modernein keinoin sovittaa lapsilukijoille?
Humoristinen sarja-aloitus
Humoristisista lastenkirjoista ei totisesti ole pulaa, mutta silti on hyvä, että uusia yrittäjiä ilmestyy houkuttelemaan poikia lukijoiksi.
Tätä lajia edustaa Markus Ikolan esikoisteos Jasu mestarimokaaja (Karisto), jossa on mukana kaikki tarpeellinen miehekkäästä pieruhuumorista hölmöihin väärinkäsityksiin.
Kuudesluokkalainen Jasu kertoo kavereista, koulusta ja kiusallisesta kasvamisesta:
”Jotenkin olisi tuntunut turvallisemmalta olla vielä pieni. Silloin koulun vaihtoon olisi ollut pitempi aika”, hän järkeilee.
Koulusta riittääkin paljon hauskaa kerrottavaa. Opettaja on hyvää tarkoittava höpsöläinen, sen sijaan puukäsitöitä opettava ulkohuussin kokoiseksi esiteltävän hirviöopettajan tarina tuntuu täysin turhalta. ”Sen pää on koko ajan punainen ja se haisee pahalta”, lapsille taustoitetaan.
Markus Ikola jättää vielä hyödyntämättä yhteiskuntakritiikin mahdollisuudet, mutta toivottavasti myöhemmissä osissa rohkeus ja sanomisen tarve kasvavat. Aloitusosassa on rutkasti tyhjää, mutta onneksi myös hauskuutta ja realismia.
Vuoden 1918 tytöt
Kesti sata vuotta, että lasten- ja nuortenkirjallisuudessamme kansalaissotaa pystytään näin perusteellisesti katselemaan punaisten näkökulmasta, vieläpä tyttökaartilaisten silmin.
Laura Lähteenmäen Yksi kevät (WSOY) kertoo tamperelaisista tehtaantytöistä, jotka ensin hoitavat haavoittuneita punaisia vallatussa huvilassa ja sitten jo ajautuvat sotaan aseet kädessä.
Tytöt suhtautuvat väkivaltaan eri tavoin, vaikka heitä yhdistää muutoksen vaatimus. Bea on tytöistä se, joka muille selvittää kapinan taustoja:
”Hän sanoi, että meidän oli oltava tarkkoina, että saisimme uudessa valtiossa sen, mitä meille kuului.”
Jälkisanoissaan kirjailija muistuttaa, että ihmisiä kauhistutti ajatus taistelevista naisista, niin vahva tabu se oli.
Teos myötäilee pinnistelemättä entisajan tyyliä mutta säilyttää kaiken aikaa luontevuuden ja luettavuuden. Nuori lukija voi pienoisromaanin raameissa eläytyä entisajan tyttöjen elämänpiiriin ja koviin ratkaisuihin. Kirja on vaikuttava ilman kovaäänisyyttä.
