Syntyi sodasta, kasvoi lamassa
”Luottaen siihen voimakkaaseen lastensuojeluharrastukseen, joka meidän maassamme viime aikoina on lisääntynyt ja laajentunut, rohkenee toimitus ryhtyä työhön toivoen kaikkien lastensuojelualalla toimivien piirien voimakasta tukea työllensä”, todettiin Lastensuojelu-lehden ensimmäisessä pääkirjoituksessa huhtikuussa 1922.
Lastensuojeluharrastuksen edistysaskelilla viitattiin siihen, että kahta vuotta aikaisemmin oli perustettu Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja muodostettu presidentin rouva Ester Ståhlbergin johdolla komitea, jonka avulla nuori tasavalta liittyi Kansainvälisen lastenavun unionin jäseneksi. Ester Ståhlbergin aloitteesta oli syntynyt alkuvuodesta 1922 myös Koteja Kodittomille Lapsille -, myöhempi Pelastakaa Lapset -järjestö.
Näytenumero vuodelta 1945 paljasti neuvolatoiminnan laajenevan.
Rouva Ståhlberg vs. kenraali Mannerheim
Sisäpoliittisten ristiriitojen repimässä Suomessa ”ståhlbergilainen ja mannerheimiläinen” lastensuojelutyö eivät kyenneet vuosiin yhteistoimintaan. Järjestösuhteita rasittivat keskinäinen kilpailu, kyräily ja epäluulo.
Ester Ståhlberg ei uskonut Mannerheimin pyyteettömiin tavoitteisiin. Hän ajatteli poliittisesta elämästä vetäytyneen kenraalin pyrkivän kasvattamaan vaikutusvaltaansa kansalaisjärjestötoiminnassa kyetäkseen horjuttamaan K. J. Ståhlbergin asemaa presidenttinä. Ester Ståhlbergin havaintojen mukaan Mannerheim oli antanut nimensä lastensuojelutyön käyttöön yhtenä osana tätä suunnitelmaa.
Lastensuojeluväen jakauduttua kahteen leiriin Lastensuojelulehdestä muodostui yksi harvoista alan kenttäväkeä yhdistävistä tekijöistä. Lehden toimitus sijaitsi ”puolueettomalla maaperällä” Kouluhallituksessa, jonka toimialaan lastensuojelu tuolloin kuului.
Painomusteessa loimusi usein aatteen palo.
Lehteä toimittivat lastensuojeluvirkamiehet yhdessä lastensuojelua harrastavan järjestöväen kanssa, ja lehden kustantaja oli Koulutarpeiden Keskusliike Osakeyhtiö. Ulkoisesti vaatimattoman lehden kulut katettiin pienellä valtionavulla ja tilausmaksuin. Jutut käsittelivät lakiuudistuksia, lastensuojelun hallintoa ja työmuotoja sekä lastensuojelun sosiaalisia ilmiöitä.
Usein aatteen palo loimusi painomusteessa, kun intomieliset lastensuojelumiehet piirsivät suuntaviivoja kasvavan polven elinolosuhteiden kohentamiselle.
”Humpuukihommaa ja haihattelua”
Tuoreen lastensuojelulain vaikutukset puhuttivat helmikuussa 1938.
Lopulta Lastensuojelulehtikin vedettiin mukaan järjestösodan tantereelle, kun Suomen lastensuojelun isäksi tituleerattu, ylitarkastaja Adolf von Bonsdorff kuoli yllättäen 1928. Häneltä vapautuneesta lastensuojelun ylitarkastajan virasta kisasivat Lastensuojelulehden toimitukseen kuuluvat S. S. Salmensaari ja Bertel Nyberg sekä lehden vakituisena avustajana toiminut J. H. Tunkelo. Lastensuojelutyössä ansioituneesta kolmikosta ylitarkastajaksi valittiin Salmensaari. Pettynyt Tunkelo jäi hänen alaisekseen lastensuojelutarkastajaksi.
Lastensuojelun kansainvälisiä yhteyksiä varten perustettu toimikunta muutti nimensä 1931 Suomen Lastensuojelun Kansallisyhtymäksi. Puheenjohtajaksi valittu Tunkelo ryhtyi tunnetulla tarmollaan kehittämään organisaatiosta lastensuojelujärjestöjen keskuselintä. Esimiehelleen Salmensaarelle hän ilmoitti suorasanaisesti, että ”Lastensuojelulehti piti luovuttaa Yhtymälle tai muutoin se alkaisi julkaista omaa lehteä”.
Salmensaari oli periaatteessa sitä mieltä, että lehden julkaiseminen kuului Suomen keskusliiton tehtäviin, mutta ståhlbergilaisesta järjestökentästä versonutta Kansallisyhtymää hän ei tunnustanut keskusjärjestöksi, eikä halunnut luopua Lastensuojelulehdestä sen hyväksi. Sen sijaan hän perusti Oy Lastensuojelulehden huhtikuussa 1932. Sen osakkeita merkitsi 42 yksityishenkilöä ja kaksi järjestöä: Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Karjalan Terveyshuoltoväen Kerho.
Tunkelo toteutti uhkauksensa ja perusti Lapsi ja yhteiskunta -lehden, jonka näytenumero ilmestyi alkuvuodesta 1933. Se tuli painosta täsmälleen samankokoisena ja muutenkin ulkoasultaan saman oloisena kuin Lastensuojelulehti, jonka sivuilla lehtitulokas haukuttiin humpuukihommaksi ja haihatteluksi:
”Mitään järjellisiä perusteita ei tällaiseen lastensuojelutyön yleistä kehitystä vahingoittavaan voimien hajottamiseen ja varojen hyödyttömään tuhlaamiseen liene löydettävissä.”
Yksi keskusjärjestö ja yksi lehti
Tammikuun 1947 kannessa poseerasi tunnettu Suomen lasten ystävä, vapaaherratar Elise Mannerheim suomalaisine suojatteineen.
Kahden lastensuojelulehden lisäksi Suomi sai toisen alan keskusjärjestön, kun MLL:n johdolla perustettiin Suomen Nuorisohuollon Valtuuskunta 1933. Se pyrki nousemaan lastensuojelujärjestöjen lisäksi myös lapsi- ja nuorisotyön keskuselimeksi. Kilpailuasetelman Kansallisyhtymän kanssa takasi viimeistään se, että Valtuuskunnan puheenjohtajana aloitti Salmensaari.
Sosiaaliministeri Bruno Sarlin nosti järjen vastaisen tilanteen esille lastensuojelukokouksessa syksyllä 1936: hän kehotti painokkaasti perustamaan yhden keskusjärjestön ja yhdistämään pienilevikkiset lehdet. Mikäli lehtifuusiota ei toteutettaisi, hän uhkasi viedä valtionavun kummaltakin. Hän perusteli toivettaan sillä, että Suomen ensimmäinen lastensuojelulaki oli tulossa voimaan vuoden 1937 alusta.
Salmensaari oli valmis sulauttamisneuvotteluihin, mutta asetti ennakkoehdon: Tunkelosta ei tulisi uuden lehden päätoimittajaa.
Hankalienkin neuvottelujen jälkeen päästiin yksimielisyyteen uudesta keskusjärjestöstä ja lehdestä: Suomen Lastensuojelun ja Nuorisohuollon Keskusliitto, nykyinen Lastensuojelun Keskusliitto, perustettiin Säätytalossa 27.11.1937.
Seuraavan vuoden alussa alkoi ilmestyä uusi lastensuojelun äänenkannattaja Lapsi ja nuoriso, jonka päätoimittajana aloitti Keskusliiton puheenjohtaja, Turun lastensuojelujohtaja Daniel Hedman.
Lapsi ja nuoriso linjautui edeltäjiensä tavoin lastensuojeluväen ammatti- ja harrastelehdeksi. Sillä oli ensimmäisenä ilmestymisvuotenaan alle tuhat tilaajaa – mikä oli selvästi alle Lastensuojelulehden ja Lapsi ja yhteiskunnan yhteenlasketun levikin. Lehden julkaisijan pienestä budjetista toimitus- ja postituskulut lohkaisivat yli puolet.
Jatkosodan aikana, loppuvuodesta 1941 Keskusliiton hallitus totesikin, ettei köyhällä liitolla ollut enää varaa julkaista pienilevikkiseksi jäänyttä lehteä. Vuoden 1942 alusta Keskusliiton äänenkannattajana toimi myös Suomen Huoltotyöntekijöiden Liiton lehti Huoltaja, nykyinen Sosiaaliturva.
Lapsityövoimaa
Kesäkuussa 1946 lehdessä mainostettiin mm. tehdasvalmisteisia omakotitaloja ja lyhyttavaraa.
Lapsi ja nuorison näytenumero ilmestyi joulukuussa 1945 ja vuoden alusta jälleen säännöllisesti kerran kuussa.
Keskusliitto kykeni jatkamaan lehden julkaisemista, sillä se oli yllättäen päässyt varoihin.
Syksyllä suurimmat lastensuojelujärjestöt olivat järjestäneet valtakunnallisen Lasten Päivä -tapahtuman Ruotsista saadun aineellisen avun turvin. Se tuotti huikeat 23,5 miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 2,7 miljoonaa euroa), josta Keskusliiton osuus oli 3,7 miljoonaa.
Seuraavina vuosina Lasten Päivä -tapahtumilla tehtiin vielä muhkeampia tilejä, ja Keskusliitto kykeni perustamaan toimiston ja palkkaamaan lehdelleen toimitussihteerin.
Uusi Lapsi ja nuoriso pyrki olemaan toimitukselliselta linjaltaan aiempaa kevyempi – ”familiäärimpi”, kuten liiton työvaliokunta määritteli.
Sodan jälkeen lehti koetti olla familiäärimpi.
Vuoden 1945 aikana oli syntynyt lähes satatuhatta lasta, ja koko vuosikymmen lopun jatkunut ”baby boom” takasi, että lapset saivat aiempaa enemmän huomiota yhteiskunnassa. Suuria ikäluokkia varten rakennettiin kunnallinen neuvolaverkosto ja laajennettiin päivähoitoa.
Lehti pyrki opastamaan perheitä vanhemmuuteen ja lasten kasvattamiseen:
”Onko kotinne ilmapiiri sähköinen? Onko teillä vaikeuksia lastenne kasvattamisessa? Asiantuntijat väittävät, että lasten kasvatusvaikeudet ovat virheellisten kasvatusmenetelmien tulos”, todettiin lehden mainoksissa ja neuvottiin tilaamaan ajankohtaisia kasvatuskysymyksiä käsittelevä lehti selviytymisoppaaksi.
Elokuussa 1955 esiteltiin lastensuojeluväen kokousintoa.
Vaikka lehdessä ei julkaistu varsinaisesti tieteellisiä artikkeleita, ote säilyi varsin ammatillisena, jopa akateemisena, eikä lehti saavuttanut laajaa lukijakuntaa. Levikki jäi muutamiin tuhansiin.
Poikkeuksen muodostivat Lapsen Päivän erikoisnumerot, joita lapset myivät kadulla 1940-luvun jälkipuoliskolla. Erikoisnumerot oli suunnattu lapsille: värikkäiden kansien sisältä löytyi satuja, runoja, tehtäviä, kilpailuja ja askarteluvihjeitä. Lehdistä otettiin kymmenien tuhansien kappaleiden painos.
Kaikkialla Neuvostoliitossa soi huolettomien lasten nauru
Lehdessä esiteltiin sotien jälkeen toistuvasti eri maiden lastensuojelun ja kasvatustyön käytäntöjä. Varsin usein artikkelit olivat käännöksiä, sillä Keskusliitto vaihtoi lehtiä eri maiden lastensuojelujärjestöjen kanssa. Erityisen usein selostettiin englantilaista ja amerikkalaista lastensuojelua – pidettiinhän näitä maita varsin yleisesti yhdessä Pohjoismaiden ja Hollannin kanssa lastensuojelun edelläkävijöinä.
Neuvostopropagandasta esille vain asiallinen puoli.
Keskusliiton hallitus katsoi, että suomalaisen lastensuojelun täytyi rakentaa yhteyksiä myös itään maan uuden ulkopoliittisen linjan hengessä. Suomi–Neuvostoliitto-Seura toimittikin pyynnöstä liitolle neuvostoliittolaista lastensuojelutyötä käsitteleviä artikkeleita, joissa raskaasta sodasta vasta toipuvan maan lapsillensa tarjoamia oloja ylistettiin ylitsevuotavasti:
”Ei missään maailmassa ole luotu sellaisia edellytyksiä onnelliselle lapsuudelle kuin meillä. Kaikkialla Neuvostoliiton mittaamattomilla lakeuksilla soi huolettomien lasten iloinen nauru.”
Liiton työvaliokunta siirsi neuvostopropagandan toimitukselle evästämällä:
”Näitä lehdessä referoitaessa olisi yritettävä saada esille vain kaikkein asiallisin puoli.”
Anniskeluikäraja 16 vuoteen!
Lehden historian ensimmäinen kiihkeä väittely käytiin 1963. Sen käynnisti Alkoholipoliittisen tutkimuskeskuksen esimies, tohtori Kettil Bruun artikkelillaan Minkälaisia ovat nuorten alkoholiongelmat?
Yhteispohjoismaisessa tutkimuksessa oli käynyt ilmi, että helsinkiläisnuoret käyttivät alkoholia vanhempien kontrollin ulottumattomissa, toisin kuin ikätoverinsa Kööpenhaminassa, Oslossa ja Tukholmassa. Bruun esitti harkittavaksi anniskeluikärajan laskemista ravintoloissa 16 vuoteen ja suositteli raittiuskasvatuksen irrottamista ”kieltolakiperinteestä”.
Lastensuojelu ja raittius olivat vuosikymmeniä kuuluneet tiiviisti yhteen. Oikeastaan koko lastensuojelun tarpeen katsottiin juontuvan alkoholista: juominen lapsiperheissä johti vanhempien kyvyttömyyteen huolehtia lapsistaan. Toisaalta humalajuominen johti satunnaisiin sukupuolisuhteisiin ja ei-toivottuihin raskauksiin.
Ei siis ollut yllätys, että Bruunin kirjoitus poiki useita vastineita ja hänen ajatuksensa tyrmättiin.
”Ranskassa on alettu taistelu lapsialkoholismia vastaan, mutta meidän maassamme väkijuomaliikkeen puhetorvet suuntaavat kehitystä sen aikaansaamiseksi”, eräs Bruunin ajatuksista suivaantunut kirjoitti.
Kristillinen kasvatus lastensuojelulaitoksissa
Syyskuussa 1938 esiteltiin suomalaisia lastensuojelulaitoksia. Tässä vuorossa Kullatorpan lastenkoti.
Keskustelukulttuurin viriämisestä kertoi, että Lapsi ja nuorisossa perustettiin 1969 mielipidepalsta. Vuoden 1970 aikana lehdessä väiteltiin lastensuojelun ytimeen kuuluvasta kysymyksestä: kristillisen kasvatuksen asemasta lastensuojelulaitoksissa.
Etenkin 1960-luvun jälkipuoliskolla poliittinen aktivismi nousi, ja uudistuksille avoimemmassa ilmapiirissä vanhoja arvoja ja toimintamalleja kyseenalaistettiin. Lastensuojelun Keskusliitoltakin vaadittiin sekä julkisessa että liiton sisäisessä keskustelussa aktiivisempaa ja yhteiskuntakriittisempää otetta. Ajan hengessä liiton lehden nimi muutettiin, siitä tuli Lapset ja yhteiskunta vuonna 1973.
Lehti oli kuitenkin yhä luonteeltaan järjestö- ja ammattilehti, jonka levikki laskettiin tuhansissa. Neuvoloihin, päiväkoteihin ja lääkäreille suunnatuista erikoisnumeroista otettiin tosin parinkymmenen tuhannen painos.
Lama muutti lehden luonteen
Helmikuussa 1989 ”bittinikkarit” vasta haaveilivat ”salkkumikroista”. Heidän nettinatiivit lapsensa unelmoivat iPadeista.
”Kun me nyt elämme näitä tiukkoja aikoja, on lehti meille myös hyvin tärkeä tulonlähde. Miltäpä tällainen ajatus Teistä tuntuu, että liitämme Teidätkin lapsen etujen puolustajien joukkoon ja laitamme lehden tulemaan?”
Tällaisella myyntipuheella lehteä kaupiteltiin puhelimitse 1994.
Lama oli vyörynyt Suomeen vuosikymmenen alussa, ja Keskusliiton talous kaipasi lisämarkkoja. Lehti oli nimetty 1989 Lapsen Maailmaksi, ja jälleen kerran sitä pyrittiin kehittämään laajoja lukijapiirejä kiinnostavaksi aikakauslehdeksi.
Puhelinmyyntikampanja onnistui yli odotusten: levikki hypähti 6 000 kappaleesta yli 30 000:een, ja 1995 levikki kasvoi entisestään. Ilmeisesti moni tilasi kuitenkin lehden tukeakseen lastensuojelutyötä, ei niinkään saadakseen kiinnostavan lehden.
Journalistinen linja ei kehittynyt rinnan tilaajamäärien kanssa, ja 1990-luvun lopulla levikki putosi parinkymmenen tuhannen paikkeille, mikä oli toki huomattavasti yli lamaa edeltävän tason.
Sisällöllisesti lehti muuttui 1990-luvun aikana pienestä järjestölehdestä kohti kasvatusta, lapsia, perhe-elämää ja lastensuojelua monipuolisesti käsittelevää erikoisaikakauslehteä.
2000-luvulla journalistinen linja on entisestään vahvistunut ja lehden tilaajamäärät ovat kääntyneet kasvuun. Lapsen Maailma on näin päässyt siihen tavoitteeseen, joka asetettiin, kun Lastensuojelulehti ja Lapsi ja yhteiskunta yhdistettiin 1937 Lapsi ja nuorisoksi.
Artikkeli perustuu fil. tri Marko Paavilaisen kirjoittamaan Lastensuojelun Keskusliiton 75-vuotishistoriaan. Kirja ilmestyi vuoden 2012 alussa.
Lue myös: 75-vuotias, aina ajassa.
