Siirry sisältöön
Teemat

Juho Nykänen, 36, opettelee puhumaan surustaan

09.12.2019 Sirpa Palokari Marja Seppälä

Juho ja Mari Nykänen menettivät esikoisensa muutaman päivän ikäisenä 10 vuotta sitten. Pojan tuhkat he sirottelivat Kotkan edustalle, Katariinanniemeen.

”Olen elänyt umpinaisessa putkessa, mutta pikkuhiljaa kaikki on avautumassa.”

”Kouluaikoina ajattelin, että musta tulee meribiologi ja tutkija.

Elämä ei aina mene, kuten on suunnitellut. Musta tuli biljardin ammattilainen: olen voittanut 12 Suomen mestaruutta, nykyisin valmennan.

Tapasin Marin biljardipöydän äärellä viitisentoista vuotta sitten. Mari on aina ollut perhekeskeinen ja jo naimisiin mennessämme toivoi monta lasta. Mä olin ajatellut, että lähden armeijan jälkeen Australiaan. Jaoimme kuitenkin perhekeskeisyysajatuksen.

Avioliiton onnistumisen takia meidän piti löytää yhteinen suunta tulevaisuudelle. Menimme parisuhdeterapiaan äitini neuvosta jo ennen kuin suurempia ongelmia olisi tullut.

Yritimme lasta parin vuoden ajan ja kävimme hedelmöityshoidoissa. Seuraava askel olisi ollut koeputkihedelmöitys, jota emme halunneet. Minutkin testattiin, ja tiedossa oli, että Marilla on haastetta lapsen saannissa.

Esikoispoikamme sai alkunsa vuonna 2008. Raskaus oli aivan normaali, mutta kun menimme ultraääneen, lääkäri huomasi, ettei kaikki ole kunnossa. Synnytys olikin jo käynnissä ja Mari kiidätettiin ambulanssilla Helsinkiin Naistenklinikalle. Ajoin perässä appiukon kanssa.

Mari joutui olemaan 11 päivää sairaalassa, ja valmistauduimme vastaanottamaan keskoslapsen. Vauva syntyi raskausviikolla 28 ja vietiin teho-osastolle. Majoituin Ronald McDonald Lastentalosäätiön taloon saadakseni olla lähellä Maria ja vauvaa.

Oli äitienpäivän aamu, kun osastolta soitettiin. Vauvan tila oli muuttunut kriittisesti ja hänet piti hätäkastaa.

En koskaan unohda sitä tunnetta, kun työnsin Maria pyörätuolissa tunnelia pitkin lastenosastolle. Olin kalpea, enkä saanut happea. Soitin äidilleni, joka on pappi. Hän tuli nopeasti paikalle ja kastoi poikamme. Joona Juhonpoika kuoli kolmen päivän ikäisenä.

Äidiltä saimme paljon tukea. Kotiin oli vaikea palata. Siellä oli vauvanvaatteita ja -tavaroita kaikkialla. Olimme ajatelleet, että kotiin emme ikinä enää tule ilman lasta. Sen jälkeisestä parista vuodesta minulla on vain hataria muistikuvia.

11 kuukautta Joonan kuoleman jälkeen syntyi Nooa ja siitä neljän vuoden päästä Iita. Raskaudet olivat tosi vaikeita, sillä Marilla on kohdunkaulan heikkous ja hänen on pitänyt olla raskausaikoina hyvin varovainen.

Tuolloin keskinäinen läheisyytemme oli vähäistä. Marin piti suojella kohtua, ja saatoin vain tukea häntä. Siinä sitten yritimme kannatella toisiamme ja parisuhdetta.

Jos jotain arvostan, niin taakkaa, jota äidit kantavat. Samaan aikaan olen vähätellyt omaa rooliani isänä. Vaikka odotusaikoina tein miehenä kaikkeni, ajattelin silti, että olen niin saatanan avuton, kun en voi mitään tehdä Marin hyväksi.

Pian Joonan kuoleman jälkeen aloin pyörittää Kotkassa omaa biljardisalia ja painoin älyttömästi hommia. Yritin selviytyä uppoutumalla yhä syvemmälle biljardiin, elokuvien katsomiseen, ruokaan ja suklaaseen. Huomaamatta laiminlöin itseäni: sairastuin masennukseen, lihoin 50−60 kiloa, sain diabeteksen, ja verenpaine nousi. Silti ajattelin koko ajan, että totta kai mun pitää olla vahva, painan vaikka läpi harmaan kiven turvatakseni arjen ja perheeni.

Rakastan vaimoa ja lapsia ja haluan antaa heille kaiken ja olla aidosti läsnä. Tosiasiassa olen kulkenut elämästäni kymmenen vuotta eläen menneisyydessä ja peläten tulevaisuutta. Olen surrut, kykenemättä käsittelemään surua.

Kun lapset kasvavat ja kehittyvät, suru on saanut uudet kasvot. Eri tilanteissa tulee mieleen, että nyt Joonakin olisi tuossa elämänvaiheessa…

Käytän masennuslääkkeitä ja olen käynyt terapioissa, joista ei ole ollut suurta hyötyä. Mari on käynyt suruaan läpi omassa terapiassaan. Olen ihan eri vaiheessa surun kanssa kuin hän.

Vaikka olen hiffannut, että vaikeat asiat on käytävä läpi, en vieläkään pysty puhumaan Marin kanssa surustani. Joskus illalla, kun on hiljaista, olen valmistautunut siihen, että nyt puhun. Mutta sitten se jää, tuntuu liian vaikealta. Käsittelen surua koko ajan, välillä se on pinnalla, välillä taaempana. Mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa haluan jakaa asiani omien rakkaiden ihmisteni kanssa.

Olen elänyt umpinaisessa putkessa, mutta pikkuhiljaa kaikki on avautumassa. Olen tajunnut, että olen tukahduttanut itseäni. On opittava puhumaan. Nyt elämä tuntuu jo hyvältä, voin paremmin ja olen alkanut tehdä asioita itseni hyväksi.

Opiskelin Vierumäen urheiluopistossa valmennusta ja suoritan erikoisammattitutkintoa. Tammikuussa perustin biljardivalmennusyrityksen, jolla toivon saavani elannon perheelleni.

Olen kiitollinen, että olemme pysyneet Marin kanssa yhdessä. Ja että kävimme jo avioliittomme alkuvaiheessa parisuhdeterapiassa.

Yhdessäoloa voi oppia, kuten mitä tahansa muitakin asioita. Olemme oppineet sanoittamaan omia toiveitamme. Minun on pitänyt oivaltaa, miten paljon yhteiselämään vaikuttaa se, mitä on oman pään sisällä. Ja että jokaisella perheenjäsenellä on omat herkkyytensä, joita on opittava kuuntelemaan.

Haaveilemme Marin kanssa perustavamme perhekodin maaseudulle. Se toteutuu ehkä joskus, sillä asumme maalla, ja Mari opiskelee lähihoitajaksi.

Kerran Nooa katseli biljardissa pokaalejani ja ihmetteli, miten olen voinut voittaa noin paljon. Sanoin, että ’näin paljon olen voittanut, mutta olen hävinnyt monet kerrat enemmän kuin voittanut’.

Sellaista on elämä. Hyväksyn, etten voi, eikä mun tarvitsekaan ymmärtää kaikkea, mutta ilman kertyneitä kokemuksia mulla ei olisi tätä näkökulmaa elämään.”

Sarjan idea

Näe minut -sarjassa ihmiset kuvauttivat itsensä sellaisina kuin halusivat tulla nähdyiksi ja kertoivat, mitä halusivat muiden itsestään tietävän.

Haastateltavia lähestyttiin voimauttavan valokuvauksen metodilla, joka on Miina Savolaisen kehittämä. Voimautumisen edellytyksenä ovat mm. oikeus määritellä itsensä ja vastavuoroisuus.

Sarjassa valokuvaaja ja toimittaja ovat pyrkineet toteuttamaan henkilön toiveet mahdollisimman tarkkaan. Yleensä menetelmää käytetään terapeuttiseen identiteettityöhön ja vuorovaikutustaitojen parantamiseen.

Yksi vastaus artikkeliin “Juho Nykänen, 36, opettelee puhumaan surustaan”

  1. Juha Päivinen sanoo:

    Koskettava tarina ystävältäni, luulisi että elämän tarkoituksen ymmärtää vasta vanhana mutta kaikki ei ole niin selvää.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »