Teksti: Anu Vallinkoski
Kuvitus: Maria Vilja ja iStock
Videot: Oona Niskanen, iStock/Demkat
Saako äitiyttä katua?
Joillekin äitiys ja perhe-elämä tuottavat pettymyksen. Harva kuitenkaan kertoo katuvansa lapsen hankkimista, vaan tunteet peitetään hammasta purren ja koetetaan olla niitä äideistä parhaita.
”Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta.”
Näin kirjoittaa Nonäiti33-nimimerkki Vauva.fi-keskustelupalstalla. Kirjoitus oli kirvoittanut lähes sata kommenttia, 156 tykkäystä ja 22 alapeukkua ennen Lapsen Maailma 2/2022 −lehden painoon menoa.
– Äitiyden katuminen on vaietuimpia tunteitamme, tutkijatohtori Armi Mustosmäki Jyväskylän yliopistosta sanoo.
Hän on tutkinut aihetta kollegansa Tiina Sihdon kanssa (jyu.fi).
Aineistonaan tutkijakaksikko on käyttänyt nimenomaan Vauva.fin anonyymeja keskusteluja. Lisäksi materiaalina on Helsingin Sanomien kanssa toteutettu kysely sekä joitakin äitien haastatteluita.
– Kasvokkaisia keskusteluja olemme käyneet äitien kanssa hyvin vähän, sillä vapaaehtoisia haastateltavia ei juuri ilmaantunut. Osasimme kyllä odottaa sitä, sillä harva haluaa puhua aiheesta, Mustosmäki kertoo.
Äitiyden katumista ei ole Suomessa aiemmin juuri tutkittu, joten ilmiön laajuudesta ei ole tarkempia lukuja. Kansainvälisen tutkimuksen ja erilaisten tilastojen perusteella Mustosmäki arvioi, että vanhemmuutta katuu äideistä enemmän kuin kaksi mutta vähemmän kuin kymmenen prosenttia.
Vanhemmuuttaan katuvista isistä on tietoa vielä vähemmän kuin äideistä.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Osa äideistä kokee, ettei saa apua mistään.
Mikä saa äidit katumaan?
– Usein taustalla on ahtaalla olemista ja suoranaista uupumista. Elämässä ei tunnu olevan lainkaan liikkumavaraa. Vastuu lapsesta on saattanut jäädä äidin harteille, vaikka isä olisikin kuvioissa, Armi Mustosmäki kuvailee.
Osa äideistä kokee, ettei saa apua mistään, ei puolisolta, isovanhemmilta tai neuvolastakaan. Yksin jäämisen tunne on musertava.
Lapsen saaminen ja siirtymä nollan prosentin vastuusta sadan prosentin vastuuseen voi olla joillekin hyvin rankkaa. Yhtäkkiä ei voikaan koko ajan tehdä, mitä itse haluaa.
– Jotkut kokevat, että ovat joutuneet luopumaan haaveistaan ja urastaan lapsen vuoksi. Yksi ei ole vanhemmaksi tultuaan edennyt urallaan niin vauhdikkaasti kuin odotti, toinen on voinut jättää vaikkapa unelman taiteilijuudesta voidakseen tarjota lapselle tietynlaisen elintason. Tämä voi herättää katkeruutta.
Myös kuvitelmien ja todellisuuden välinen ristiriita saattaa nostaa katumuksen tunteita. Perhe-elämä ei olekaan sellaista kuin etukäteen ajateltiin. Ydinperhe-elämän oli ajateltu tuovan onnea, mutta niin ei käynytkään.
– Ympäristö vaikuttaa myös. Jos elää sellaisessa sosiaalisessa kuplassa, jossa äitiyteen on ladattu paljon odotuksia ja vaatimuksia, voi helposti väsyä ja tuntea riittämättömyyttä. Mielikuvissa hyvän äidin pitäisi jaksaa leikkiä ja askarrella, olla tyyni, nukkua perhepedissä, imettää pitkään ja asua siistissä kodissa.
Intensiivisen, hyvin omistautuvan vanhemmuuden asettaminen tavoitteeksi on Mustosmäen mukaan tyypillistä etenkin keskiluokkaisille ja korkeasti koulutetuille äideille. Kaikilla naisilla ei ole yhtä tiukkoja käsityksiä äitiydestä.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Katumus ei tarkoita sitä, ettei äiti rakastaisi lastaan.
Monenlaiset äidit katuvat lapsenhankkimista
Minkäänlaista katuvan äidin muotokuvaa ei ole mahdollista maalata.
Joukossa on naisia hyvin erilaisista lähtökohdista. Katuvissa on niin teini-ikäisenä äidiksi tulleita kuin vasta raskaiden hedelmällisyyshoitojen jälkeen lapsen saaneita. Joidenkin elämässä on perheväkivaltaa tai taloudellisia vaikeuksia, toiset pärjäävät päällisin puolin hyvin.
Myös katumisen kesto vaihtelee. Joillakin äideillä on tummia ajatuksia vain pikkulapsivaiheessa, kun väsymys painaa ja lapsi tarvitsee eniten hoivaa. Jotkut kertovat katumisen tunteiden aaltoilevan: välillä on hyviä hetkiä ja välillä huonompia.
– Osalle äideistä katumus on hyvin pysyvä tunne, identiteettikysymys. He kokevat vahvasti, ettei äitiys ole heitä varten. Kansainvälisessä tutkimuksessa on myös esimerkkejä isoäiti-ikäisistä naisista, jotka yhä katuvat lapsen hankkimista, Armi Mustosmäki kuvailee.
Isoäiti-ikäinen voi olla katkera etenkin, jos välit lapseen ovat huonot. Äiti saattaa tuntea, että on itse antanut ja luopunut paljosta, muttei ole saanut juuri mitään vastineeksi.
Erityislasten äideillä näyttää tutkimusten mukaan olevan katumuksen tunteita tavallista enemmän. Lapsi voi olla tavallista tarvitsevampi ja vaatia äidiltä enemmän kuin niin sanottu tavallinen lapsi.
Vauva.fin taannoisessa keskustelussa erityislapsen äiti kertoo tuntemuksistaan anonyymina:
”Olen menettänyt elämästäni käytännössä kaiken sen, mitä pidän itselleni tärkeänä, koska kaikki energia menee lapsen asioiden hoitamiseen ja huolehtimiseen”.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Uskaltaako tästä puhua?
”Hae apua itsellesi eli mene terapiaan. Jos se ei auta, anna lapsesi adoptioon. Älä pilaa omaasi ja etenkin lapsesi elämää.”
”Hoh hoijaa voi lapsi parkaa. Tätä asiaa en voi ymmärtää, lapset on ehdottomasti parasta maailmassa. Jos ei rakasta ja nauti omasta lapsesta, täytyy kyllä päässä olla jotain vialla ja pahasti.”
”Elämän rikkaus on edessäsi, jos vedät ne p*skanruskeat lasit silmiltäsi ja rupeat elämään.”
Keskustelupalstoilla katumuksensa paljastavat äidit saavat usein hyytävää, tuomitsevaa palautetta.
Moni kanssakeskustelijoista kantaa huolta lasten kohtalosta.
– Joukossa on tuomitsijoiden lisäksi empaattisia ymmärtäjiä ja hyvää tarkoittavia neuvojia, jotka eivät välttämättä ymmärrä ongelmien syvyyttä. Joku kehottaa äitiä nukkumaan aamulla pitkään ja antamaan lasten katsoa telkkaria. Ei tällainen kaikissa perheissä onnistu, Armi Mustosmäki sanoo.
Juuri ympäristön tuomitsevien asenteiden vuoksi moni äiti vaikenee kokemuksistaan. Osa ei ole uskaltanut puhua tunteistaan puolisolleen tai edes terapeutilleen.
Vanhempi saattaa itsekin tuomita itsensä. Moni tuntee katumuksensa vuoksi syyllisyyttä ja häpeää.
– Äidit ajattelevat, että heidän pitää tehdä tosi paljon työtä peittääkseen katumuksensa. Monien kirjoituksista välittyi tosi vahvana ajatus siitä, ettei katumus saa näkyä lapselle. He yrittivät entistä kovemmin olla hyviä äitejä.
Osa äideistä uskoo, että heidän tapansa olla äiti vaikuttaa suoraan lapseen. Kun olen tällainen äiti, lapsestani tulee väistämättä tuommoinen…
– Tällainen deterministinen vanhemmuuskäsitys tekee äitiydestä varmasti entistä raskaampaa. Silloinhan ajattelee, että jokaisella omalla teolla ja valinnalla on suora vaikutus lapseen.
Mustosmäki tähdentää, että katumusta tuntevista äideistä valtaosa kokee pettyneensä ennen muuta itseensä, ei lapseensa. Katumus ei tarkoita sitä, ettei äiti rakastaisi lastaan.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Suomessa elää riippumattomuuden ihanne, ”ei tartte auttaa” -ajattelu.
Paineita ja yksin pärjäämisen eetosta
Aina on ollut naisia, jotka katuvat vanhemmuutta ja äitiyttä. Tästä kertovat kirkon portaille jätetyt löytölapset ja karmeimmillaan lastensurmat.
Armi Mustosmäen mukaan ajassamme on kuitenkin piirteitä, jotka voivat altistaa vanhempia katumuksen tunteille.
– Meillä on hyvin voimakkaita onnellisuusodotuksia. On vahvoja ideaalikuvia perhe-elämästä ja vanhemmuudesta. Moni haluaa hallita elämässään kaikkea, vaikka hallitsemattomuus kuuluu elämään. Sairaus, avioero tai vaikkapa työttömyys voi yllättää.
Suomessa elää myös riippumattomuuden ihanne, ”ei tartte auttaa” -ajattelu. Vanhemmuus voi kuitenkin olla kokemuksena jotain ihan muuta. Yhtäkkiä tarvitseekin apua ja tukea, eikä pärjääkään yksin.
Nykyihmisellä on myös suurempi vapaus valita kuin koskaan ennen. Ehkäisyn ansiosta lapsia ei vain tupsahtele maailmaan.
– Vapaaehtoinen lapsettomuuskin on nyt hyväksyttävämpää kuin ennen. Ehkä samalla tulee näkyvämmäksi se, että omakin elämä voisi olla toisenlaista. Ilman lasta elämä voisi esimerkiksi olla taloudellisesti vauraampaa.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Kotipalvelu pitäisi palauttaa kunniaan.
Ei mikään hirviöäiti
”Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?”
Katumus, syyllisyys, häpeä ovat kaikki hyvin kuormittavia tunteita – etenkin, jos tunteistaan ei uskalla puhua kenellekään ja koettaa vain peittää ne.
– Äidit käsittelevät negatiivisia tunteitaan hyvin vaihtelevasti. Joku vaikenee täysin, joku kertoo puolisolleen tai lähipiirilleen, joku käy terapiassa, Armi Mustosmäki sanoo.
Varsin moni äiti kuvittelee olevansa tuntemustensa kanssa yksin. Tuntuu, ettei kukaan muu tunne näin!’
Tutkija tähdentää, että katuvat äidit eivät ole huonoja ja moraalittomia hirviöitä. Heidän kokemansa negatiiviset tunteet ovat loppujen lopuksi melko tavallisia.
Jo pelkkä tieto siitä, että joku muukin katuu äitiyttään, voi keventää kuormaa.
– Uskon, että puhumalla elämästä voisi tulla vähemmän raskasta. Ymmärrän kyllä, että asian esille ottaminen aristaa, sillä vastaukseksi voi saada tuomitsemista ja rankkaakin arvostelua. Vertaistukiryhmille olisi tarvetta, Mustosmäki sanoo.
Tutkija toivoo yhteiskunnalta lisää konkreettista apua lapsiperheille. Vanhan ajan kotipalvelu pitäisi palauttaa kunniaan, sillä aineistossa äitien yksin jäämisen tunteet ovat kokonaisvaltaisia ja musertavia.
– Tarvittaisiin selvästi muutakin kuin keskusteluapua. Jonkun toisen pitäisi ottaa hetkeksi vastuuta lapsesta, viedä tätä ulos ja tehdä ruokaa. Onneksi joissakin kunnissa on kotiavun merkitys ymmärretty, mutta sitä saisi olla paljon enemmän.
Avun pyytämisen kynnys pitäisi asettaa mahdollisimman matalalle.
Artikkeli jatkuu videon jälkeen.
Pyydä apua!
Tukea neuvolasta
Helsingissä Itäkadun neuvolassa osastonhoitajana työskentelevälle Raija Saavalainen-Kourulalle äitien katumus on tuttu ilmiö.
– Silloin tällöin joku äiti sanoo, että jos olisi tiennyt, millaista pikkulapsiperheen arki on, olisi miettinyt kahteen kertaan lasten hankkimista. Yleensä kyse on kuitenkin hetkellisestä katumisesta, joka liittyy vaikeaan tilanteeseen, hän sanoo.
Aina vanhempi ei ilmaise katumustaan suoraan, vaan puhuu väsymyksestä, uupumuksesta tai vaikkapa vauvan viestien tulkinnan vaikeudesta.
Moni vanhempi saattaa arastella negatiivisten tunteiden esille ottamista neuvolassa. Saavalainen-Kourula kuitenkin toivoo, että juuri neuvolassa ikävätkin tuntemukset uskallettaisiin ottaa puheeksi.
– Me emme tuomitse, sillä meille koko tunteiden kirjo on tuttu. Me voimme myös antaa tukea ja lisäaikoja neuvolan vastaanotolle. Jos meidän antamamme tuki ei riitä, neuvolapsykologi on myös käytettävissä.
Terapeuttinen vauvaperhetyö voi tulla tueksi jo raskausaikana tai vauvavuoden aikana.
