Kuukauden kirjat

Tietokirja vihertää

04.09.2017 Ismo Loivamaa

Pälvi Areniuksen piirros teoksesta Soiva kansanlaulukirja

Pälvi Areniuksen piirros teoksesta Soiva kansanlaulukirja

Lasten tietokirjojen visuaalisuus vahvistuu, mutta suosikkiaiheet pysyvät ennallaan. Ne opettavat vihreää elämäntapaa ja erilaisuuden hyväksymistä ja viihdyttävät ihmeellisillä yksityiskohdilla.

Koko perheen laulukirja

Jos tutkijoiden väite lyhenevästä lapsuudesta pitää paikkansa, niin ainakin lasten laulukirjat tekevät parhaansa, että lapsuudessa riittäisi iloa ja leikkiä. Suomalaisesta lauluperinteestä julkaistaan nykyisin tiuhaan tahtiin kokoelmia, joiden avulla maahanmuuttajatkin voivat tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Ajatus toteutuu hauskasti Maija Karhinen-Ilon ja kumppanien toimittamassa Soivassa kansanlaulukirjassa (kuv. Päivi Arenius). Suomalaisten kansanlaulujen kirja on tarkoitettu koko perheelle, niinpä mukana on lauluja myös ”lemmestä ja heilastelusta” ja kuvitukseen saattaa kätkeytyä joku vitsi aikuisten oivallettavaksi.

Kirjan mukana tulee äänikoneisto, jonka avulla voi kuunnella Freija-yhtyeen säestyksiä, mutta ihan vain luettunakin tekstit tarjoavat rehevää hupaisuutta ja kaunista kaihomieltä.

Agricolaa lapsille

Iloisen ihmeen lasten tietokirjallisuudessa tarjoaa A sanoi Agricola, joka on Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama teos kirjakielen kehittäjästä ja uskonpuhdistajasta. Muhkea aihe, muttei vähääkään ikävä kirja!

Lastenkirjaan sopii mainiosti se, että asiat kerrotaan Mikael Agricolan pojan näkökulmasta. Lopusta löytyvät tietoartikkelit Agricolasta, isästä ja pojasta, sekä kirjakielen syntymisestä. Aikuinenkin voi helpolla tavalla tehdä paluun suomalaisen sivistyksen juurille.

Kirjaan mahtuu monta yllätystä alkaen siitä, miten monipuolisen elämäntyön Agricola teki. Ja hyvältä tuntuu lukea Lutherin ajatus kielestä. Hänhän opetti, että tärkein kieli on oma äidinkieli.

Luithan Lapset juttusilla -jutusta, mitä 7-vuotiaat Daniel Säilä ja Erika Korpela tietävät Agricolasta?

Karhu kirjastossa

Karhun kirjasto -kuvakirja (suom. Raija Rintamäki) on hellämielinen tarina lukemisen ilosta. Poppy Bishopin ja Alison Edgsonin kirjassa neljä eläinystävää rakastaa tarinoita, mutta he omistavat vain yhden nuhraantuneen iltasatukirjan. Lisää tarvitaan!

Karhun talosta kaverit löytävät kokonaisen kirjaston, ja saavat aluksi vastahakoisesta ja murisevasta karhuherrasta paitsi ystävän myös asiantuntevan kirjastonhoitajan, joka ryhtyy lainaamaan aarteitaan metsän asukkaille.

”Kirjoja on mukava lukea yksinkin, mutta vielä mukavampi yhdessä!”

Teos on lämminsydäminen lukemisen ylistys. Samalla se tutustuttaa yleisen kirjaston jaloihin periaatteisiin.

Pehmeäsävyinen ja tunnelmallinen kuvitus sopii suurten nautintojen kirjaan.

Jännät synttärivieraat

Eteläafrikalaisten Elena Agnellon ja Adrie Le Roux’n kuvakirjan Minä olen Alex (suom. Riitta Oittinen) rakenne on mitä yksinkertaisin, mutta ajatukset sitä suurempia. Alex kertoo luettelomaisesti synttärivieraistaan, jotka kaikki ovat erilaisia ja tervetulleita.

Asetelma tuntuu aavistuksen verran osoittelevalta, kun Alex keskittyy juuri erilaisuuksien luettelemiseen. Kirjassa vilahtelee kahden isän koteja, avioeroperheitä, muslimeja, hinduja, pyörätuolikavereita… Tarkoitus on tietysti hyvä ja synttärivieraiden joukko auttaa ymmärtämään, että yhdessä on hauskaa:

”Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!”

Kansainvälisyyskasvatuksesta ei enää juuri puhuta, vaikka repaleisessa ja levottomassa maailmassa sitä kaivattaisiin kipeämmin kuin koskaan. Alexin synttärit tulee tarpeeseen.

Siilin vihreät aakkoset

Marjo Nygårdin kuvakirjassa Kaikessa on itua (Lasten Keskus) pikku Siili ahkeroi puutarhassaan sadonkorjuujuhliin saakka, jollin se ystävineen nauttii ”sadosta ja omavaraisten onnesta”.

Lämminsävyisessä kirjassa seurataan asiantuntevan siilin touhuja, joka on niin innostunut viljelystä, ettei malta unissaankaan pysyä puutarhasta poissa.

Lukija pääsee eläytymään kasvukauden iloihin, mutta myös niihin hetkiin, kun tuholaiset nakertavat salaatinlehdet. Siilin seurassa opitaan viljelyn aakkosia hyvin konkreettisesti.

Uudet asiat esitetään innostavasti: hauskasti inhimillistetyt siili ja kontiainen ovat hyviä oppaita.

Rautaa takomassa

Satavuotista Suomea juhlitaan Jari Koiviston Miina ja Manu pajassa -kuvakirjan uudistetussa painoksessa. Nimimerkki Teutorin 1980-luvulla käynnistämässä kissaystävyksistä kertovassa sarjassa on kerrottu mm. teatterista, maatiloista, vieraista kulttuureista sekä kierrättämisestä. Valtavina painosmäärinä levinneet kirjat ovat vaivihkaa opettaneet tärkeitä asioita.

Pajakirjassa kissalapset rikkovat kärrynsä liian hurjassa mäessä ja tarvitaan kulmakunnan parhaan sepän perinteisiä taitoja. Jännittävässä työpaikassaan seppä näyttää, miten karkaistaan, taotaan ja sorvataan.

Moderni ympäristötietoisuus toteutuu, kun seppä kertoo oman vesivoimalansa puhtaasta energiasta.

Kannessa mainostetaan kirjan kotimaisuutta, joka tosiaan pätee painopaikkaa myöten.

Tamperelaisen Satukustannuksen suosikkisarjassa voi aina erottaa kauniin häivähdyksen Pispalan järvimaisemia. Pienessä kirjassa kulttuurihistoria näkyy monin tavoin.

Tavaroiden historiaa

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden käännösten kielivalikoima hupenee huolestuttavaa vauhtia, mutta onneksi kansainvälisinä yhteispainoksina ilmestyvien tietokirjojen alkuperät voivat olla suomalaisittain eksoottisia. Seikkaperäinen Mistä tavarat tulevat -kirja (suom. Iiris Kalliola) tulee Tšekin tasavallasta.

Kirjassa kerrotaan mm. leivän, lusikan ja T-paidan valmistamisesta. Ilman selittävää tekstiä ei tietenkään pärjätä, mutta visuaalisuudella on vielä vahvempi rooli. Lukija pääsee hulmauttelemaan viikattuja sivuja valtaviksi aukeamiksi ja avaamaan sivuille kiinnitettyjä pieniä vihkosia. Pikkuruisista elementeistä hahmottuu suuria prosesseja, esim. puuvillapellosta vaatekauppaan, ja samalla silmäillään mm. vaatesuunnittelun historiaa.

Myös kirjan tekemisestä ja kustantamisestakin kerrotaan, mikä tarjoaa suomalaisille lapsille melkoisen uutta tietoa. Meillä kun ei omasta takaa laadita lapsille kirjoja tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

Onko pakko lukea?

Tartuta rakkaus lukemiseen!

Suomenruotsalainen kirjailija Maria Turtschaninoff muisteli kolumnissaan Hufvudstadsbladetissa lapsuutensa valtavaa lukuhimoa. Isoäiti jo ihmetteli, lukeeko tyttö liikaa ja viihtyykö liian tiiviisti sisätiloissa.

Muiden kavereiden seura tuntui tytöstä hankalalta urheilusta puhumattakaan. Itse asiassa urheilemattomuutta pidettiin paljon vakavampana asiana kuin lukemattomuutta.

Turtschaninoff on sitä mieltä, että lahjonta ja pakottaminen eivät tuota mitään hyvää. Olkoon sitten kyse lukemisesta tai liikkumisesta, ainoa tepsivä keino on aikuisten malli. Aikuiset voivat lukea itsekseen ja ääneen ja jutella lukukokemuksistaan. Näin he voivat toivoa, että rakkaus lukemiseen tarttuu lapsiin.

Hevoskirjat kunniaan!

Ronskia työtä, lantaa ja hikeä

Miten voi kirjoittaa hevosista niin, ettei 90 % lukijoista hupene jo johdannon aikana, ihmetellään ruotsalaisessa Vi läser -kirjallisuuslehdessä (2/2017).

Lisa Bjärbo on sitä mieltä, että hevoskirjoihin suhtaudutaan kohtuuttoman ennakkoluuloisesti. Kriitikot pettävät ne nuoret, jotka lukevat hevoskirjoja. Vallitsee huikea ero siinä, mitä hevoskirjat todellisuudessa ovat ja mitä niiden kuvitellaan olevan.

Toimittajan mukaan hevoskirjoissa kuvataan ronskia työtä, lantaa ja hikeä ja yllättävän niukasti tytön ja hevosen välistä söpöstelyä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *