Pitkän parisuhteen salaisuus 3: nauru
Mies pölähtää hoitotapaamiseen sairaalaan tapansa mukaan myöhässä. Mokkatakki lepattaa auki, hiukset ovat aamupörrössä ja parta sängellä. Tihrustan itkua. Poika on osastolla ja meidän pitää opetella pistämään.
Hän yrittää vitsailla, ettei muka uskalla pistää itseään. Hoitaja ei ymmärrä vitsiä enkä minäkään. Tämä on vakavin paikka, johon olemme joutuneet koko parisuhteemme aikana. Poikamme on sairastunut diabetekseen ja minä olen romahduksen partaalla.
Mies rutistaa minua ja näyttää sairaalan ikkunasta näkyvää punatiilistä piippua. ”Onneksi ei olla tuolla”, hän sanoo. Siellä on sairaalan krematorio. Ei naurata, mutta jokin pieni hymähdys liikahtaa sydämessä.
Tästä on nyt yli kymmenen vuotta. En tajunnut silloin olla kiitollinen, mutta ne olivat juuri oikeat sanat siinä tilanteessa.
Kriisihän siitä tulee, kun lapsi sairastuu ja vanhempien pitää ryhtyä sairaanhoitajiksi. Sairaalassa tehtiin selväksi, että kummankin vanhemman pitää osata hoito. Se on hyvä, sillä diabetes tuo paljon uusia rutiineja, paljon uutta huolehdittavaa. Se tuntuu epäreilulta. Siinä tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa: joko rusentua taakan alle tai taistella kiukun ja naurun voimin.
Meille syntyi ääneen lausumaton työnjako: mies piti lapset hyvällä tuulella, minä pidin huolta joistakin tylsistä rutiineista. Toinen on kevyt kuin ilmapallo, toinen on kivi, joka estää sitä karkaamasta taivaan tuuliin. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla ilmapallo voi kannatella kiveä.
Kerran katselin rannalta, kun pariskunta polki katamaraania ympäri järveä. Entä jos toinen lakkaisi polkemasta?
Koska kuitenkin käy niin, että arki rullaa kuin marketin ostoskärry. Joskus se on painava kuin piru ja renkaat jumissa. Silloin unohtaa, mihin toisessa rakastui.
Erään tulisen yhteenoton jälkeen yritin muistella, miten olen voinut ajautua noin ”kamalan” tyypin seuraan. Se oli vaikeaa kun mieleen pullahti vain kaikkea, mikä toisessa ärsytti. Mitä hänessä oikein joskus näin? Sitten muistin erään asian. Hänellä oli aiemmin tapana jättää tyynylle tai kirjan väliin hassuja, lemmekkäitä viestejä, jotka oli raapustettu pienille paperilapuille.
Alan kirjoittaa listaa hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Listan edetessä lauhdun. Huumorintajuinen, lapsellinen (hyvällä tavalla), taiteellinen, sukkelasanainen, tyylikäs, hyvä isä ja niin edelleen. Sujautan listan hänen sanomalehtensä päälle. Pian aistin ilmapiirissä muutoksen. Kohta hän jo vitsailee lapsille. Sitten hän ojentaa minulle taitetun paperilapun.
Siinä on kaikkia kivoja juttuja, joista tulee hyvä mieli.
Risto Ahdin runossa ”Me rakastamme kaksitoista kertaa” sanotaan:
Me rakastamme sitä, joka saa meidät itkemään ja nauramaan itsemme auki.
Hän saa minut nauramaan itseni auki.
