Peto sisälläsi
Saako lapselle huutaa?
Tätä pyydetään pohtimaan lukiolaisen psykologian oppikirjassa. Juttelemme tästä kahden nuoreni kanssa. Heidän mielestään huutaminen ei ole vaarallista lapselle, kunhan hänellä muuten on turvallinen olo ja kunhan hänelle selitetään, miksi niin tapahtuu. Paljon vaarallisempaa on, jos lapsi alkaa ajatella, että tunteet pitää tukahduttaa, koska hermonsa menettäminen on vaarallista ja siitä seuraa kamalia asioita.
Itse asiassa nuoret ovat siinä oikeassa, vahvistaa tuore Washingtonin yliopiston tutkimuskin. Vanhemman ja lapsen stressiä mitattaessa huomattiin, että jos vanhempi valehtelee tunteistaan, se näkyy lapsessa fyysisenä stressireaktiona. Tukahdutettu stressi siirtyy siis lapseen sanattomia kanavia myöten.
Tutkimuksen tekijät korostavat, etteivät missään tapauksessa halua tällä tutkimuksella aiheuttaa vanhemmille lisästressiä ja huonommuudentunteita, vaan kannustaa kunnioittamaan omia ja lapsen tunteita. ”Kun antaa itselleen luvan tuntea, se avaa mielelle enemmän mahdollisuuksia löytää myös ratkaisuja”, kertoo tutkimuksen tekijä Sara Waters lehdistötiedotteessa.
Ei omana lukioaikanani psykologian oppikirjoissa puhuttu mitään tunteiden oikeanlaisesta säätelemisestä eikä taatusti mitään lastenkasvatuksesta. Olisikin puhuttu! Muistan tuoreena äitinä pelänneeni, että satutan vauvaa, jos edes ajattelen vihaisia ajatuksia. Tunteille tulee ahdasta, jos niille ei ole tilaa edes oman pään sisällä.
Veikkaanpa, että negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan ovat edelleen monen mielestä hävettävä asia. Jos niistä puhutaankin, niin mustan huumorin varjolla tyyliin ”annetaan tahtoikäinen taapero hyvään kotiin”.
Hippo Taatila kirjoittaa kirjassaan Isipappablues (Into, 2014) mustasta raivosta, jonka valtaan hän joutuu ajoittain hoivatessaan alle kaksivuotiasta tytärtään. Kun kipeä lapsi valvottaa yön, umpiuupuneelta isiltä menee hermo. Hän iskee nyrkillä seinään ja kiroilee. Heti perään hän häpeää ja lohduttaa pelästynyttä lastaan. Kun taapero kitisee eikä osaa kertoa, mikä vaivaa, isän tekee mieli läimäistä häntä.
Isipappa miettii, onko vaimolla ollut samanlaisia mustan raivon hetkiä hoitaessaan yksin allergista, vatsakipuista ja ihottumaista vauvaa. Mustasta raivosta ei voi puhua kenellekään, ei edes vaimolle. Siitä seuraa valtaisa kosmisen yksinäisyyden tunne, mikä ei ole omiaan helpottamaan isän oloa.
Ovatko nämä ajatukset ja tunteet edelleen niin vaarallisia, ettei niistä uskalleta puhua? Se vasta vaarallista onkin, jos ajatellaan ettei vanhempi saisi olla inhimillinen olento, joka tarvitsee unta ja lepoa siinä missä kuka tahansa muukin kuolevainen. Ei kukaan ole loputtoman lempeä eikä keneltäkään saa vaatia sellaista.
”Vain ihminen, joka tunnistaa sisällään nukkuvan pedon, voi saada sen kesytettyä”, kirjoittaa isipappa.
Jos halutaan, että vanhemmat kestävät epäinhimillisiä olosuhteita – kuten vuorokaudet läpeensä vatsakipuaan ulvovaa vauvaa – on turvaverkkojen oltava kunnossa. No, ikävä kyllä näin ei aina ole.
Kirjan isipappa löytää avun perhekerhosta ja vertaistuesta. Häntä helpottaa, kun vihdoin löytyy toinen isä, jolle näistä tunteista voi uskoutua. Lisäksi hän ilokseen huomaa kasvavansa vanhempana ja ihmisenä sitä mukaa, kun lapsikin kasvaa. Se on lohdullinen ajatus.
Me kasvamme, jos vain suostumme hyväksymään inhimillisyytemme.
Tuija Siljamäki
Edelliset:
