Olemmeko paaponeet nuoret piloille?

Uusi, maailmanlaajuinen tutkimus vahvistaa kuvaa nuorten ahdingosta. Sapiens Labin tutkimukseen vastasi lähes puoli miljoonaa nuorta aikuista (18-24-vuotiaita), ja lähes puolet heistä kertoi olevansa henkisesti kuormittunut. Kahdellatoista prosentilla ei ollut lainkaan läheisiä ystäviä, mikä tunnetusti kymmenkertaistaa mielenterveysongelmien riskin.

Nuorten aikuisten henkinen hyvinvointi on suorastaan romahtanut reilussa kymmenessä vuodessa.

Tutkijoiden mukaan nuorten kasvaneella pahoinvoinnilla on selvä yhteys paitsi pandemiakriisiin, myös ilmastonmuutokseen ja sosiaaliseen mediaan. Yhdeksi nuorten pahoinvoinnin lähteeksi tutkijat nostavat kuitenkin nykyvanhemmuuden. Sapiens Labin tutkimuksesta raportoi Psychology Today (4/23), ja sen mukaan vanhemmat sekaantuvat liikaa nuortensa elämään.

Tunnen pistoksen omatunnossani: olen ollut huolehtija ja huolestuja, sillä tein päin vastoin kuin omat vanhempani 1970-luvulla. He olivat huolettomia vanhempia. Toisaalta myös ankaria, sillä emme esimerkiksi päässeet edes kouluikäisinä uimaan ilman aikuisen valvontaa – toisin kuin ikätoverimme – ja kotiintuloajat olivat teini-iässäkin tiukat. Luvattomista reissuista kotipihan ulkopuolelle saattoi saada selkäsaunan. Silti he harvoin olivat vahtimassa jokaista askeltamme eivätkä esimerkiksi puuttuneet kouluasioihin tai ammatinvalintaan mitenkään.

Eikö huolehtiminen olekaan rakkautta?

Rajat ja rakkaus, on meille nykyvanhemmille hoettu ja sen mukaan olen koettanut tasapainotella. Psychology Todayn mukaan nuoret tulkitsevat huolestuneen huolehtimisen ennemmin epäluottamuksen osoitukseksi kuin rakkaudeksi. Holhoaminen siis vain ruokkii nuoren epävarmuutta eikä vahvista uskoa omiin kykyihin.

Kuka kertoisi meille vanhemmille, mikä on liikaa huolehtimista? Ehkä puolesta tekeminen? Kysymättä tarjotut neuvot? Pettymyksiltä suojeleminen? Jokainen meistä haluaa antaa lapsilleen ja nuorilleen onnistumisen kokemuksia ja parhaat eväät maailmaan. Rajanveto liian huolehtimisen ja laiminlyönnin välillä ei kuitenkaan aina ole helppoa.

Ehkä vanhemman täytyy olla pelastusrengas, vaan ei sateenvarjo. Kalastusvälineiden tarjoaja, vaan ei puolesta kalastaja.

Voi olla, että vanhemmuuskulttuurimme on kääntynyt liikahuolehtimisen puolelle, mutta se ei taatusti ole yksin meidän vanhempien vika. Samaan aikaan meitä vanhempia nimittäin herkästi syyllistetään välinpitämättämyydestä – ja mehän syyllistymme, ahdistumme ja lannistumme. Emme muka osaa kasvattaa lapsiamme? Miten se sanonta menikään: rannalta on helppo huudella ja niin edelleen.

En tiedä, miten se mitattaisiin, ovatko nuorten haasteet isompia kuin aiemmilla sukupolvilla. Ainakin ne ovat erilaisia: minun sukupolveni pelkäsi ydinsotaa ja Tsernobylin ydinlaskeumaa. Nyt pelätään ilmastonmuutoskriisiä. Toisaalta kilpailu opiskelu- ja työpaikoista ei ollut aiemmin yhtä kovaa eikä ollut sosiaalista mediaa vertailuahdistuksen lähteenä.

Hei sinä nuoren vanhempi! Tehtäväsi ei ole helppo, joten älä lannistu. Jatka luovimista luottamuksen ja huolehtimisen välillä, sillä lopulta ainoa, mitä voimme tehdä, on yrittää parhaansa.