Nuoret diagnosoivat toisiaan

Ainakin nuorten keskuudessa stigma tuntuu hälventyneen, ja se lienee hyvä asia.

Usein mielenterveydestä postaava nuori on löytänyt selityksen oireilleen, diagnoosin, ja se on muuttanut hänen elämänsä. Sitä ilosanomaa halutaan levittää. Nuoret diagnosoivat itseään ja toisiaan erittäin asiantuntevaan sävyyn. Mutta voiko sillä olla myös kääntöpuolensa?

Asiantuntijat ovatkin pohtineet, mistä tämä kertoo: voisiko ilmiön taustalla olla myös jotakin muuta kuin diagnoosia vaativien oireiden räjähdysmäinen kasvu.

Sosiologian professori Joseph E. Davis pyrki selvittämään ilmiön taustoja haastattelemalla opiskelijoitaan. Nuoret kertoivat mahdottomista paineista heitä kohtaan: pitäisi olla uniikki ja erityinen.

Nuoret kertoivat mahdottomista paineista heitä kohtaan: pitäisi olla uniikki ja erityinen, parhaista parhain.

Erään opiskelijan mielestä nuorten pitää olla ”parhaista parhaimpia” kaikilla elämänalueilla. Ja jos ei ole, sille täytyy olla hyvä selitys, kuten diagnoosi. Diagnoosi voi auttaa karistamaan osan paineista: en pysty täyttämään ihanteita, koska adhd.

Tämä kuulostaa surulliselta. Eikö enää voi olla epätäydellinen ja vajavainen ilman diagnoosia? Emmekö saa nuoria vakuuttumaan, että he ovat hyviä sellaisena kuin ovat?

Davisin mukaan tämä onkin suurin ongelma: kukaan ei kysenalaista mahdottomia ihanteita – ja juuri se olisi nyt tarpeen.

Kukaan ei kysenalaista mahdottomia ihanteita – ja juuri se olisi nyt tarpeen.

Diagnoosi voi myös Davisin mukaan toimia porttina verkon vertaisryhmiin, joissa saa tukea ja ymmärrystä. Sitä moni nuori eittämättä tarvitsee, ja on surullista, ellei myötätuntoa saa ilman diagnoosia.

Samaan aikaan nuorten mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet pahasti, kun nuoret yrittävät saada apua ongelmiinsa. Esimerkiksi Turun yliopistollisen keskussairaalan käynti- ja lähetemäärät ovat lähes tuplaantuneet 2010-luvulla.

Koronapandemia lisäsi nuorten masennus- ja ahdistuneisuusoireilua entisestään.

Lastensuojelun keskusliiton julkaisemasta, nuorten itsensä kirjoittamasta raportista Kuinka suorittaa nuoruus käy ilmi, että nuorten mielestä tabun hälveneminen mielenterveysongelmista auttaa tunnistamaan ongelmia ja hakemaan apua. Toisaalta oireiden vertailulla on kääntöpuolensa: kun julkisuudessa puhutaan usein kaikkein vakavimmista tapauksista, omat oireet voivat tuntua vähäpätöisiltä. Yhdeksi nuorten keinoista saada apua onkin tullut oireiden liioitteleminen.

Nimimerkki Satakieli, 17, kertoo raportissa näin: ”Omaa sairautta vertaillaan muihin – onko toinen riutuneempi, montako tikkiä itseaiheutettuihin haavoihin on laitettu ja ovatko muut olleet useammin sairaalassa? Omaa paranemisprosessia viivytetään ajatellen, että muutos aloitetaan, kunhan on vielä hieman sairaampi.”

Satakieli huomauttaakin: ”Ei ihmekään, että nuoret päättävät käyttää kyseenalaisia keinoja saadakseen apua. Välitöntä apua on kyllä tarjolla tikkaamista tarvitseviin haavoihin, sillalta hypätessä murtuneisiin luihin taikka vatsassa velloviin lääkkeisiin, mutta särkyneen mielen kanssa saattaa jäädä yksin jopa kuukausiksi.”

Niin diagnoosin haluaminen omille oireille kuin oireiden liioittelukin kertovat saman ilmiön eri puolista: nuoret tarvitsevat enemmän ymmärrystä ja myötuntoa – lupaa olla vajavainen ja kesken. On meidän aikuisten tehtävä kaataa mahdottomat ihanteet – ja järjestää kaikki tarvittava apu nuorten saataville.

Vain yhteiskunnan asenteita muuttamalla voimme saada nuoret ymmärtämään heidän riittävän omana itsenään; kauniina, arvokkaina ja ainutlaatuisina yksilöinä”, sanoo Satakieli.