Muutto
Lapsi tyhjentää huoneensa kaappeja matkalaukkuihin ja muuttolaatikoihin. Ratsastusleiriltä saatu ruusuke jää kaapinoveen, mutta eläinjulisteet ja kolme pehmolelua pääsevät uuteen kotiin. Lapsuus jää tänne, lapsuudenkotiin. Matkalla tarvitaan vain muutama muisto ankkuriksi.
Kutsun häntä lapseksi, vaikka onhan hän jo nuori nainen. Silti aina minun lapseni. Häntä ei enää häiritse, että pidän häntä lapsenani. Siitä huomaa hänen aikuistuneen. Aiemmin sellainen ärsytti häntä suunnattomasti.
Nyt se sitten tapahtuu. Tätä hetkeä olen pelännyt (vaikkakin joskus heikkona hetkenä myös salaa toivonut). Pesä tyhjenee yhdellä ihmisellä.
Halaan häntä lujemmin kuin koskaan. Hän ei tunnu hennolta, vaan jämäkältä ja vahvalta. Hän seisoo pystypäin, varmana siitä, että pärjää. Vielä hetken aikaa sydämemme ovat vastakkain. Lopulta on päästettävä irti. Pyyhin silmäkulmia.
Yöllä havahdun haamusärkyyn. Viereisessä huoneessa asuu enää hylättyjä muistoja. Rakas tuoksu ja nuoren naisen helmeilevä kikatus ovat poissa. Huoneessa kaikuu tyhjyys. Kehitänkö tästä kriisin?
Seuraavana päivänä hänen huoneensa ovi pysyy kiinni. Pikkuveli sanoo, että tuntuu oudolta. Katselen kuvia, joissa hän halaa pikkuveljeä ja nauraa silmät sikkaralla päivänkakkaraseppele päässään. Järjestelen laatikoita, jotka pursuvat hänen piirustuksiaan. Hän pulppusi tarinoita ja hänen sormistaan virtasi kilometreittäin kuvia. Hän tanssi kuulokkeet päässään ja hyräili keittiössä pastaveden kiehumista odotellessaan.
Iltapäivällä kuulen, miten pihaportti kolahtaa. Tutut keveät askeleet pihakiveyksellä. Sieltä hän tulee. Sanoo, että tuli ikävä Pepeä, koiraa. Ehkä vähän meitäkin, hän myöntää. Myös joitakin tavaroita unohtui. En tahdo sisäistää: vielä eilenaamulla hän asui täällä, illalla jätti avaimensa eteisen lipaston päälle, ja nyt hän tulee vierailulle. Kysyy, saako tulla huomenna pelaamaan sulkapalloa puutarhaan. Vakuutan, että hän saa vierailla tässä entisessä elämässään niin usein kuin tahtoo.
On auttamattoman myöhäistä varoitella yölenkkeilyn vaaroista tai muistutella terveellisestä vuorokausirytmistä, mutta kun hän tekee lähtöä, suusta lipsahtaa silti:
”Pidäthän hyvää huolta avaimestasi, ettet sitten jää lukkojen taakse keskellä yötä…”
”Joo-joo, äiti!” hän kikattaa suloisesti ja heilauttaa kättään. ”Heippa!”
Heippa, tyttöseni.
Seuraavana päivänä käyn ostamassa verhot, jossa on reheviä puita. Siirrän olohuoneen nurkassa sijainneen työpisteeni tyhjään huoneeseen. Vihdoinkin saan oman työhuoneen! Opettelemme elämään tässä talossa kolmen ihmisen ja yhden koiran voimin. Harjoittelemme uudenlaista kikatuksetonta hiljaisuutta.
Näin sen kuuluu mennä.
Lapsi astuu äidin sydämen päälle ja ponnistaa. Ja sitten me kumpikin jatkamme elämää.
Tuija Siljamäki
Tähän liittyvät:
