Lasinen lapsuus varjostaa vanhemmuutta
Olen äiti, jonka sisällä asuu lasinen lapsi.
Jo kahdeksanvuotiaana olin varma, etten ikinä halua lapsia. Olin nähnyt, että perhe-elämässä katastrofi seuraa toistaan. Aika usein juuri silloin, kun aikuisilla oli ilo ylimmillään, oli pian tiedossa jotakin kamalaa.
En osaa itsekään selittää sitä, miksi kolmikymppisenä yhtäkkiä halusinkin äidiksi. Joku biologinen tarve? Äkkiä vain tuntui siltä, etteivät työ ja parisuhde riitä minulle elämän sisällöksi. Aavistin, että täytyy olla jotakin vielä suurempaa, joku muu elämän tarkoitus.
Oikeassa olin. Oman lapsen syntymä mullistaa kaiken. Sen jälkeen mikään muu ei ole niin tärkeää kuin se avuton pikku nykerönenä.
Halusin tehdä kaiken ”oikein”. Siksi luin vanhemmuusoppaita, lehtiartikkeleita, tutkimuksia varhaisesta vuorovaikutuksesta – kaiken mitä käsiini sain. Oma lapseni saisi sellaisen lapsuuden, jonka itse olisin halunnut. Se tarkoittaisi, että perheen tärkein ja arvokkain olisi lapsi, ei viinan kanssa läträäminen ja siitä seuraavat parisuhdedraamat.
Alkoholisti kun ottaa oikeudekseen olla perheen ainoa keskenkasvuinen äksymöksy tillintalli. Se tarkoittaa, että alkoholistin perheessä lasten lapsuudelle ei jää tilaa.
Nyt kun lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja lentävät pian pesästä, pohdin miten onnistuin. Se on lasisen lapsuuden perintöä, lakkaamaton itsen tarkkailu, epävarmuus ihmisenä onnistumisesta. Ehkä vähemmälläkin voisi itsensä päästää.
Ani Kellomäen kirjassa Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (2017) käydään läpi tavallisimpia piirteitä lasisen lapsuuden eläneiden vanhemmuudessa. Ylikehittynyt valppaus on hyvin tyypillistä. Se on lapsuudessa voinut pelastaa monesta pinteestä, eikä se vanhemmallekaan huono piirre ole. Jatkuva valppaus kuitenkin uuvuttaa. Jokainen tarvitsee lepoa ja rentoutumista. Siihen on lasisen lapsuuden eläneiden pakko löytää hyvät keinot, oli se sitten joogaa, meditointia, metsäkävelyjä tai taideterapiaa.
Katastrofalistin mielikuvitus on toinen tyypillinen ominaisuus. Muistan jo lapsena suunnitelleeni strategioita, miten mistäkin tilanteesta selviän. Katastrofalistin mielikuvitus vanhemmalla voi toisaalta varjella lapsia onnettomuuksilta, mutta ylimitoitettuna se on todella rasittavaa. Jos lapsi haluaa lähteä mummin kanssa kalaan, näen jo myrskyn yltyvän järvellä ja veneen tuuliajolla. Mieli tekee kieltää koko reissu.
Kolmas piirre on pelko kirouksen siirtymisestä omiin lapsiin. Entä jos siirsin heille alkoholistigeenin? Välitinkö tiedostomattomasti vääränlaisia malleja? Isälleni tein selväksi, että hän saa vierailla meillä vain selvin päin. Hän noudatti tätä sääntöä, paitsi kerran – ja se olikin sitten viimeinen kerta.
Mutta riittääkö hyvään vanhemmuuteen pelkkä rakkaus? Mitä on se kuuluisa riittävän hyvä vanhemmuus?
Turvallista kiintymyssuhdetta pidetään parhaana pohjana lapsen tulevaisuuden hyvinvoinnille ja menestykselle. Mitä se tarkoittaa? Mitä se vaatii? Mikä stressinaihe tuoreille vanhemmille! Sillä kyllä kai jokainen haluaa lapsensa voivan hyvin ja menestyvän.
Kiintymyssuhteen perusta luodaan jo vauvana. Tuoreessa tutkimuksessa mitattiin, miten usein äidit vastasivat vauvan hoivantarpeen osoituksiin, kuten itkuun, ja miten se näkyy kiintymyssuhteessa. Tutkimuksen mukaan turvalliseen kiintymyssuhteeseen näyttäisi riittävän, kun äiti (tai muu hoivaaja) vastasi lempeästi lohduttaen vähintään puoleen vauvan hoivantarpeen osoituksista. Lempeä lohduttaminen on kiintymystutkijoiden mukaan sitä, että pidetään vauvaa sylissä sydän sydäntä vasten, kunnes hänen itkunsa lakkaa.
Tavallinen, riittävä vanhemmuus on siis sitä, että kohdellaan lasta rakastavasti samalla kun annetaan hänelle tilaa tutkia maailmaa. Se on lohdullinen viesti jokaiselle vanhemmuudestaan epävarmalle.
Tuija Siljamäki
Edelliset aiheesta:
