Lapsi sairastuu diabetekseen – mitä sairaalassa tapahtuu?

Mitä sairaalassa tapahtuu, kun lapsi sairastuu diabetekseen? Entä kotona sen jälkeen?

Minulla on monta syytä tarttua Harry Salmenniemen Sydänhämärä -romaaniin. Olin itse romaanin kuvaamassa tilanteessa kaksikymmentä vuotta sitten: sairaalassa diabetekseen sairastuneen taaperon kanssa. On mielenkiintoista nähdä, onko mikään muuttunut näiden vuosien aikana. Lisäksi minua kiinnostaa isän näkökulma tilanteeseen sekä ylipäätään toisen ihmisen näkökulma.

Isä, taapero ja viimeisillään raskaana oleva äiti lähtevät aamun valjettua sairaalaan. Taapero on riutunut ja voimaton, ja hänellä on koko ajan hirveä jano. Heillä on jo aavistus, mistä sairaudesta on kyse. Päähenkilön sisko sairastaa samaa sairautta.

Lapsi on teho-osastolla ja olisi voinut kuolla, vaimo synnyttää minä hetkenä hyvänsä, isä itse on valvonut koko yön. Näitä epätoivon hetkiä kirjailija Salmenniemi kuvaa.

hän saa vain vaivoin hillittyä halunsa lyödä naista

Sairaalan henkilökunta on enimmäkseen empaattista, vaikkakin kiireistä. Paitsi eräs Anja, jonka tunkeileva topakkuus saa järkyttyneen isän kauhun valtaan. Hän pyytää vain pientä hengähdyshetkeä voidakseen sulatella tapahtunutta, mutta Anja alkaa luennoida ja käskyttää. Ei ihme, että isän reaktio on väkivaltainen: hän saa vain vaivoin hillittyä halunsa lyödä naista.

Kohtaus havainnollistaa hyvin sitä, miten huonosti liukuhihnamainen tehokkuus sopii terveydenhuoltoon, johon hätääntynyt tulee hakemaan hoitoa ja turvaa. Lapsen menettämisen pelko on vanhemman peloista suurin. Yksikin tökerösti käyttäytyvä ihminen voi jättää ikuisen arven järkyttyneeseen mieleen. Terveydenhuollon pitäisi olla viimeinen paikka, jossa ihmistä traumatisoidaan lisää.

Onneksi isää ei leimata hankalaksi omaiseksi, ja perhe saa loppuajan asiallista ja empaattista hoitoa.

Kotona äidin huolehdittavana on vastasyntynyt, isällä sairastunut lapsi. Hän mittaa sokerit kolme kertaa yössä. Siinä välissä hän ei saa nukuttua. Ei hänelle auta kenenkään toitottaa yöunen tärkeydestä. Vastuuntunto ja huoli perheestä pitävät valveilla. ”Joelin lääkettä ei saa unohtaa, sitä ei saa jättää laittamatta, vaikka olisi kuinka väsynyt. Ja aina pitää olla tarkkana, paljonko lääkettä pitää laittaa. Pitää jaksaa se kaikki.”

Umpiväsynyt isä kannattelee perhettä kriisissä

Romaanin perhe saa voimaa rakkaudesta toisiaan kohtaan, he eivät tunnu tarvitsevan ketään tai mitään muuta, mikä on hienoa ja kauhistuttavaa. Umpiväsynyt isä kannattelee perhettä kriisissä: ”minun täytyy selvitä nyt niin pienellä unella, etten selviä.” Näin meillä Suomessa usein on: vanhemman on jaksettava, vaikkei jaksaisi.

Lukiessani huomaan, ettei juuri mikään ole muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Lapsen sairastuminen romahduttaa perheen arjen, mutta tukea uuden arjen jälleenrakentamiseen ei edelleenkään näytä saavan. On suuri vaara, että vanhempi tai molemmat vanhemmat uupuvat.

Kriisi voi vahvistaa perhettä – ellei sitten hajota. Niinkin käy liian usein. Kriisistä selviytyminen voi parhaimmillaan herkistää tunnistamaan elämän hienot hetket, kuten romaanin isälle käy. Hän panee kiitollisena merkille elinvoimaisen lapsensa leikit, höyryvän kahvin, yhdessä perheenä nautitun linssikeiton.

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä

”Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä”, hän sanoo. Tämän lauseen taitavat ymmärtää vain ne, jotka ovat kokeneet isoja vastoinkäymisiä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024