Erityislapsiperheet tukien temppuradalla
Olen ollut äiti kaksikymmentä vuotta. Kaksi kertaa olisin kipeästi kaivannut apukäsiä kotiin, mutta arvatkaapa saatiinko niitä? Ei saatu. Silloin ei ollut enää lama, mutta laman seurauksena kotipalvelu perheille oli ajettu alas. Seuraus: yksi uupunut äiti.
Miksi edelleen puhun tästä? Koska kaikkialla toitotetaan, miten tärkeää on auttaa perheitä ajoissa. Toteutuuko se käytännössä? Ei.
Joka kerta minua suututtaa, kun kuulen äitien ahdingosta pitkäaikaissairaiden tai muulla tavoin erityistä hoivaa vaativien lasten hoitajina. Periaatteessa kotiapua pitäisi saada ennaltaehkäisevästi tilanteissa, joissa vanhempia uhkaa uupumus ja sitä kautta lapsen hoito vaarantuu. Käytännössä on melko sattumanvaraista, kuka tukea saa.
Viimeksi aiheesta kirjoitti Oulun seudun omaishoitajat ry:n perhetyön kehittäjä Tiia Ikonen Lastensuojelun keskusliiton blogissaan. Hän on havainnut työssään erityislapsiperheiden kanssa, ettei apua ole helppo saada.
”Avun saamisesta tuntuu tulleen jonkinlainen temppurata, joka jättää jälkeensä tukea kaipaavia vanhempia, jotka ovat entistäkin väsyneempiä. Vanhempia, joiden pitää elää riittämättömyyden tunteen kanssa päivästä ja tunnista toiseen.
Väitän, että kovin moni perhe ei pyydä ulkopuolista apua, ellei sitä todella tarvitse. Kun tilannetta pohtii omalle kohdalle niin ehkä huomaa, että avun pyytäminen tarkoittaa monelle kokemusta siitä, ettei pysty itse huolehtimaan kaikesta tai edes lähimmäisistään. Se on kokemuksena nöyryyttävä kulttuurissa, jossa vahvana itseisarvona on itsenäisesti pärjääminen tilanteessa kuin tilanteessa.”
Käytännössä erityislapsiperheiden vanhemmat joutuvat tekemään lastensuojeluilmoituksen itsestään saadakseen tarvitsemiaan palveluita. Myös Ikosen mielestä tilanne on ollut yhtä vaikea jo pitkään. Jos perhe onkin saanut avukseen perhetyötä, se on koettu vääränlaiseksi, sillä perheet kaipaavat nimenomaan käytännön apua arkeen, ei niinkään ohjausta.
Mikä tässä on niin vaikeaa? Tarvitsemme lapsia, mutta jonkun ne on kasvatettava. Useinkaan vanhemmat eivät pysty siihen yksin. Koko yhteiskunnassa pitäisi sisäistää ajatus siitä, että lapsemme ovat yhteinen voimavara. Hehän maksavat aikanaan myös lapsettomien eläkkeet.
Ajattelen, että tämä on minun tapani auttaa, puhumalla aiheesta aina kun voin. Olen kirjoittanut tästä kirjankin: Kuokkavieraita – diabetes, allergia ja meidän perhe (2019, Kirjapaja). Siinä kerron avoimesti uupumuksestani ja siitä, mitä ”kuopasta” nouseminen vaatii.
Vanhemmat, puhukaa jaksamisestanne avoimesti. Apua ei ainakaan saa, jos on hiljaa.
Tuija Siljamäki
Aiemmin aiheesta:
