Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Yksinäisyyden sirpaleet

08.02.2019

Aallot iskeytyvät pauhunnan säestämänä rantahiekkaan.
Vaahto huuhtoutuu ylös penkereelle jossa istun ja katselen kauas horisonttiin.
Kuopus vieressäni kiipeilee sypressipuiden alle, etsii sieltä salakäytäviä.
Hengitän meri-ilmaa sisään ja ulos, suljen pieneksi hetkeksi silmäni ja annan aaltojen äänen maadoittaa minut tähän hetkeen.

Aaltojen keskeltä pulpahtavat esiin hylkeiden päät.
Olen jo hetken ollut rannassa Kuopuksen kanssa. Kuunnellut merta, hymyillyt typerää hymyäni tuulelle.
Kuvannut tulevan näyttelyn kuvia, ja ennen kaikkea hengittänyt.
Sisään ja ulos, sisään ja ulos.
Pieni superasnkari Kuopus hyppää tukin päältä hiekkaan. Kuvaan lasta, nauran samalla.
Katson olkani ylitse ja näen ystävän kävelevän hitaasti vauva kantorepussa, taaperon käsi omassa kädessään ala pitkiä portaita.
Hymyilen ja vilkutan.

Puoliso on ollut tämän viikon työmatkalla, tai konferenssimatkalla.
Ja voi kuinka mielelläni minä tämän matkan hänelle suonkaan, voi kuinka hän on varmasti ansainnut jokaisen minuutin kun voi ajatella vain itseään ja omia tarpeitaan, nukkua yönsä hyvin, valvoa halutessaan ja olla olematta läsnä kenellekkään jos ei huvita.
Jokainen vanhempi ansaitsee sen. Eittämättä ja kiistatta.

Mutta en minä nyt voi valehdellakaan väittäen itse nauttivani tästä.
Minulla on äitiystäviä, jotka sanovat arjen olevan itseasiassa helpompaa kun puoliso on poissa. Kun saa pyörittää elämää lasten kanssa ilman sitä toista aikuista, joka sotkee kuvioita.
Lapsetkin kuulema käyttäytyvät paremmin.
Minä en kuulu heihin.

Minusta arjen yksin pyörittämisessä ei ole mitään hauskaa.
Ei tippaakaan mitään riemuvoittoja.
Päivät minä olen muutenkin yksin lasten kanssa, ei niissä ole minulle mitään uutta.
Ainoastaan se, että kun Puoliso on työmatkoilla on hän henkisestikin kauempana. Niinä päivinä ei tule yhtä herkästi laitettua viestiä, ei tule kerrottua pienistä asioista, koska ei toinen kuitenkaan voi illan tullen vaikuttaa asiaan.
Siitä koostuu ehkä ensimmäinen pieni sirpale yksinäisyyttä joita näinä viikkoina kertyy.

Toinen koostuu aamuista.
Siitä miten konkreettisesti huomaa kaipaavansa toista käsiparia aamuisin. Miten merkityksellistä on kun joku vie yhden lapsen kouluun, minun voidessa hoitaa toisen lapsen ja kodin asiat sillä välin.
Näinä aamuina kun olen herättänyt lapset yli puolituntia aikaisemmin, jättänyt oman treenaamiseni väliin ja juonut pikaisesti vain kaksi kulausta teetä mukistani jotta olisimme ajoissa viemässä Esikoista, näinä aamuina olen kaivannut Puolisoa ihan vain järkisyistä. Olemassa se toinen vastuuihminen. Olemassa se, jonka ansiosta minun ei tarvitse hoputtaa Kuopusta syömään ja pukemaan, jotta hänkin olisi samaan aikaan valmis Esikoisen kanssa. Ihan vain seistäkseen sitten toimettomana sen jälkeen kun Esikoisen luokan ovi sulkeutuu. Kaikki Kuopuksen toiminta alkaa vasta tuntia Esikoisen jälkeen, mutta kiirehtiä piti, koska toinen ei voi myöhästyä.

Kolmas, ehkä ei se arjessa näkyvin, mutta minulle merkittävin sirpale yksinäisyyttä särähtää yksinäisyyden laariin iltaisin.
Kun lapset nukahtavat. Kun minä laitan ne nukkumaan, ilta toisen jälkeen, luen iltasadun, pesen hampaat, puen yöpaidat.
Kun laulan tuutulaulut.
Vihdoin kun hengitykset ovat tasaantuneet ja pimeys lepää raskaana peittona lasten päällä, silittäen heidän poskiaan pehmeillä sormenpäillään, silloin minä hiivin lastenhuoneesta olohuoneeseen ja siellä on vastassa pelkkä hiljaisuus.
Keittiö vaatii siivousta, päivän kirjoitus- ja kuvaustyöt ovat tekemättä. Ei ole ketään joka tekisi jotain puolestasi. Ei ole ketään jolle puhua ajatuksia ääneen.
On vain ikkunoiden takana lepäävä yö ja minä.
Se on yksinäistä.

Ja minä olen onnekas. Minä tiedostan sen kivuliaan hyvin.
Minulla näitä viikkoja on vain silloin tällöin.
On tuhansia ja tuhansia vanhempia jotka elävät aina näin.
Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen.
Yksin.
Kantaen kaiken vastuun.
Tehden kaiken aina yksin.
Kaikki päätökset, kaikki pohdinnat.
Koko arjen.

Minulla nämä ovat vain hetkittäisiä yksinhuoltaja-simulaattoreita. Lyhyitä välähdyksiä siitä, mitä joidenkin elämä on aina.
Joku sanoi minulle, hyvää tarkoittaen, että ota se nautintona. Saat olla yksin lastesi kanssa, tehdä kaiken niinkuin sinä haluat.
Totuus on kuitenkin se, että minä olen yksin lastemme kanssa hyvin, hyvin paljon jo ennestään. Vietän päivittäin aikaa yksin heidän kanssaan.
Kuopuksen sanoin “tässä ei ole mitään uutta tai jännittävää”. Ja jos olen edelleen rehellinen: tämä arki pyörii jo pitkälle juuri niin kuin minä haluan.
Me olemme yhdessä tämän arjen rakentaneet, juuri sellaiseksi kuin me haluamme.
Ja jos joissain asioissa jonkun on pitänyt tehdä kompromissi tai tulla vastaan, se on ollut Puoliso.
Minä olen se, jonka harteilla kodin arki on, joten pitkälti minun säännöillä tässä on menty.
Eli eivät nämä yksinoloajat muuta sitäkään.
Teen nyt vain kaiken yksin.

Yksinolo on kummallinen seuralainen.
Se on se, joka istuu olkapäillä, ei välttämättä tunnu aina kovinkaan painavalta tai pahalta.
Yksinolo on rentouttavaa. Se auttaa saamaan ajatukset kasaan.
Siinä on jotain puhdistavaa.
Mutta silloin kun olet yksin ja samalla vastuussa kahden pienen lapsen elämästä, silloin yksinolo voi käydä raskaaksi, se muuttuu yksinäisyydeksi.
Raskaaksi, sydämen sykkeen korkealle nostavaksi painoksi joka asettuu niskan tietämille.
Se muistuttaa sinua siitä, että mitä tahansa tapahtuukin, sinä ole se, joka on vastuussa.

Ei ole toista, joka voisi ottaa kopin jos yöllä lapsi saa kasvukipuhuutokohtauksen. Sinä olet se joka nousee, hoivaa, kävelyttää ja antaa kipulääkettä.
Sinä olet se joka hoitaa läksyt, selvittää riidat ja toruu huonosta käytöksestä.
Ei tule erätaukoa kello kuusi illalla, ei tule ketään toista aikuista kotiin antamaan sinulle vessarauhaa tai aikaa olla hetken vain omien ajatustesi kanssa.
On vain sinä ja lapset.

Meri heittää aallot pitkälle rantahiekkaan.
Ystävä nauraa ja osoittaa taaperolleen hylkeitä.
Kävellään pitkin pehmeää hiekkaa kohti kiviä, jostain pilkistää aurinko.
Istutaan rantahiekassa pitkään, lapset puuhavat jotain.
Meri pauhaa.
Me puhumme.
Elämästä, yksinolosta, kaikesta.
Meri antaa voimaa. Ystävä antaa voimaa, vertaistuki antaa voimaa.

Kun kolme tuntia myöhemmin nostan Kuopuksen takaisin autoon, ajaakseeni hakemaan Esikoista ja siitä lasten hammaslääkäriin, huomaan hymyileväni.
Yksinäisyyden taakka harteilla on kevyempi.
Aivan kuin meri olisi huuhtonut sirpaleita pienemmäksi.

Illalla, iltasadun jälkeen Esikoinen kertaa montako yötä vielä on kunnes Puoliso on taas kotona.
Yhdessä laskemme montako yötä on lauantaihin.
Kuopus huokaa, niin monta.
Esikoinen on hetken hiljaa ja sanoo sitten “Ihan hyvin me pärjätään, ollaan kuin jalkapallo joukkue ilman maalivahtia. Pitää vaan pitää pallo poissa oman maalin luota niin ei ole mitään hätää vaikkei siellä seisokaan kukaan.”
Niinpä.
Ja onneksi meidän maalivahtimme on vain lyhyellä hengähdystauolla.
Kohta hän taas seisoo vartioimassa maaliaan, eikä puolustuksen tarvitse olla niin aukoton.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »