Yhdessä yksin- syitä blogin kirjoittamiseen

Sain muutama päivä sitten sähköpostin, erittäin asiallisen ja ystävällisen sellaisen.
Siinä kysyttiin seuraavat kysymykset: “Miksi koet tärkeäksi kertoa teidän perheenne arjesta tässä blogissa? Etkö koe yksityisyytenne olevan häiritty kun jaat elämäänne julkisesti?”

Vastasin kysyjälle, mutta haluan vastata myös näin julkisesti, kertoa teille miksi minä kirjoitan, miksi minä jaan tätä tarinaamme meidän perheestä, minun äitiydestäni, vanhemmuudestani, ulkosuomalaisuudestani kaikille, jotka sen haluavat lukea.

Istun leikkihuoneen lattialla, lapset rakentavat edessäni legoilla paloasemaa.
Eivät he minua aktiivisesti tarvitse, mutta jos poistun huoneesta pyytävät he minut heti takaisin.
Katselen  terassin ikkunoista ulos, harmaaseen iltapäivään.
Puoliso lähti aamulla töihin, minä jäin lasten kanssa kotiin.
Arki.

Lasten kerho ei ole vielä alkanut, joten olemme viettäneet tämän viikon keskenämme.
Ei muita aikuisia, vain minä ja lapset.

Tämä astetelma, kontrastina joulunajan viikolle, kun meitä oli vanhempieni luona 13 aikuista ja 9 lasta, on ollut taas hyvä muistutus siitä miksi toiset ihmiset, aikuiset, ovat lapsiarjessa niin kovin tärkeitä minulle.
Olen pohtinut jo kauan, oikeastaan siitä lähtien kun Esikoinen syntyi, miksi nyky-yhteiskunta pyrkii yhä enemmän ja enemmän yksilöimään vanhemmuuden vain perheen sisälle.
Samaan aikaan otsikoihin nousee miten vanhemmat väsyvät ja ruuhkavuodet uuvuttavat.

Vanhemmuus tuntuu olevan poteroitunutta oman perhepiirin sisälle. On se yksi pieni yksikkö, lapsi ja lapsen vanhemmat. Ei muita.

Apua on vaikea pyytää muilta aikuisilta, toisaalta sitä ei välttämättä myöskään kovin herkästi tarjota.
“Jos lapsia teet, hoida ne itse” mentaliteetti on vahva.
Moni kokee että pienen vauvan kanssa on vaikea auttaa. Vauva tarvitsee äitiä, rintamaitoa ja läheisyyttä. Tämä pitää kaikki paikkansa, mutta voin kertoa kokemuksesta, että jo vain se yksi vaunulenkki jonka joku muu olisi tehnyt sen vauvan kanssa olisi ollut niin tervetullut minun arkeeni kun lapsemme olivat pieniä.

Äitini nukutti Esikoista usein päiväunille kun olimme vanhempieni luona käymässä, mutta arjessa hekin olivat liian kaukana auttaakseen enempää.
Muistan sen ylitsevuotavan kiitolisuuden kun ihana, ihana naapurimme aikoinaan kävi ensimmäistä kertaa Esikoisen kanssa kahden tunnin kävelyllä tämän ollessa 9kk ikäinen.
Muistan myös sen syvän kiitollisuuden puistotätiä kohtaan kun Esikoinen aloitti ne 2,5 tunnin leikkituokiot hänen kanssaan ollessaan 1,5-vuotias.
Joku muu auttoi minun arjessani, piti huolta, huolehti.

Nyt lasten oltua kaksi viikkoa poissa kerhosta, ja niistä kahdesta viikosta viikon minun kanssani kotona, olen taas niin kiitollinen että löysimme tuon kerhotoiminnan syksyllä. Se on ollut minun väliaika-suomi-arkeni pelastus
Mutta tätäkin enemmän minä kaipaisin sitä yhteisöllisyyttä arkeen.
Tunnetta siitä, että joku muu tuntee sinun lapsesi kuten sinä tunnet ne, joku muu kuin kumppanisi.
Sitä tunnetta, että voit ilman suuria pyytelyitä ja sopimisia ja kiitollisuudenvelkoja, jättää hetkeksi lapsesi jonkun muun huostaan ja tehdä jotain ilman heitä.
Sitä tunnetta, ettet ole yksin kasvatuspaineiden ja lastesi tulevaisuuden kanssa.

Kun istun siinä katselemassa kuinka lapset rakentavat toista kerrosta legopaloasemaansa täysin keskittyneenä ja yhteistyökykyisenä toistensa kanssa,  tunnen heistä suunnatonta ylpeyttä. Ylpeyttä jota en kuitenkaan juuri sinä hetkenä pysty jakaman kenenkään kanssa.
Meidän arjessani ei ole toisia aikuisia, jotka näkisivät näiden lasten päivittäiset ongelmakohdat tai onnistumiset.
Ei ole myöskään toisia lapsia, jotka minä tuntisin yhtä hyvin kuin omani.
Ei ole mahdollisuutta jakaa lapsiarkea, niitä hyviä ja huonoja hetkiä, punnita ratkaisuja, olla väsynyt ja antaa vetovastuu toiselle.
Tässä nimenomaisessa arjessa minä olen kovin yksin lastemme kanssa.

Enkä minä ole ainoa- näinhän koko yhteiskunta toimii. En minä ole se surullinen väliinputoaja, vaan aivan tavallinen nyky-yhteiskunnan osanen.
Nyky-yhteiskunnassa äidit/isät halutaan mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään lasten saannin jälkeen.
Lapsista, lapsiperhe-elämästä tehdään vain yksi projekti muiden elämän projektien joukossa. On talonrakennusprojektia, avioliittoprojektia, lapsiprojektia. Ne ovat kuin työprojektit, niihin panosetaan, niitä suoritetaan ja yritetään tehdä mahdollisimman täydellisesti ja hyvin. Lopussa kiistellään siitä kenelle kunnia onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu. Kuka muurasi eniten kiviä taloon, kuka ehdotti useammin treffi-iltoja ja seksiä, kuka pesi kakkapyllyn ja kuka kuskasi harrastuksiin.

Unohtuuko kaiken tämän keskellä se oleellisin: elämä?
Unohdammeko me elää tätä vanhemmuuttamme koska me vain suoritamme sitä. Yritämme joka ikisessä käänteessä kasvattaa lapsiamme, olla kehittäviä ja rakentavia. Unohdamme olla oma itsemme. Väsymme omaan suorittamiseemme ja tunnemme epäonnistuneemme vanhempana.

Olisiko tämä kaikki helpompaa jos vierellä olisi niitä muitakin aikuisia, niitä jotka myös eläisivät sitä samaa arkea, jotka voisivat huonon päivän sattuessa taputtaa olkapäälle ja kehottaa hakemaan sen ylimääräisen kahvin, he katsoisivat kyllä sinunkin lastesi perään.

Mistä sellaisen idyllin sitten löytää?
Ei kai oikeasti mistään.
Ei meidän yhteiskuntamme tue tämänkaltaista järjestelmää, emmekä me vanhemmatkaan oikeastaan pitkälti kykene/halua sitä. Emme me halua jäädä kotiin olemaan ”vain” vanhempia. Emme me halua muita aikuisia sotkemaan meidän vaivoin järjestettyä elämäämme omilla tavoillaan ja lapsillaan. Emmehän?
Jostain takavasemmalta kuulen oman ääneni silti sanovan ”kyllä minä tuon jälkimmäisen osan ottaisin.” Siis ne muut aikuiset lapsineen ”sotkemaan” meidän elämäämme.
Tuomaan siihen oman lisänsä ja perspektiivinsä. Olemaan ne tärkeät aikuiset vanhempien ohella lastemme elämässä.
Ottaisin minä sen.
Jos se olisi tarjolla.

“Toinen kerros valmis! “ Esikoinen hihkaisee ja ryntää avaamaan seuraavaa legopussukkaa saadakseen aloittaa kolmannen kerroksen.
Katselen lapsiani ja vaikka kuinka olen halunnut olla vertailematta elämääni Suomessa siihen elämään joka minulla oli/on Piilaaksossa, tässä se ero vahvimmin tuntuu.
Koska siellä, olosuhteiden pakosta, on niitä muitakin äitejä kotona lasten kanssa.
Niitä, jotka on repäisty irti tutuista kuvioista, keskelle maata jossa eivät ehkä ole tunteneet ketään.
Kynnys hakeutua heidän seuraan, löytää omat ihmisensä on matalampi. Heidän lastensa arki tulee sinunkin arjeksesi.

Tai ehkä sekin on vain illuusiota.
Ehkä näin lähes vuoden poissa olleena muistan asiat kauniimpana kuin ne ovat.
Ehkä tämä vanhemmuus on aina näin yksinäistä puurtamista, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei tulisi sitä olla.

Minun ratkaisuni on kirjoittaa ja kuvata.
Jakaa minun elämääni blogin kautta. Tämä on minun tapani luoda yhteisöä.

Ei, tätä kautta minä en saa tukea näihin hiljaisiin ja yksinäisiinkin iltapäiviin kun harmaus hiipii talon sisälle jo kello kolme iltapäivällä.
Tätä kautta minä en saa vaihtaa katseita kun Kuopus onnistuu tekemään puolivoltin trampoliinilla harjoiteltuaan sitä lähes puoli vuotta.
Tätä kautta kukaan ei tuo minulle kuppia kuumaa teetä hiekkalaatikon reunalle väsyneenä aamuna.

Mutta tätä kautta minä voin ehkä tarjota peilin jollekin toiselle vanhemmalle joka istuu omassa olohuoneessaan katselemassa lastensa leikkiä, antaa edes sen illuusion yhteisöstä, illluusion siitä että me elämme, emme suorita.

Ehkä jonain päivänä minä huomaan eläväni vanhemmuutta keskellä toimivaa aikuisympäristöä, ehkä jonain päivänä ymmärrän jonkun tietävän lapsistamme yhtä paljon kuin minä ja Puoliso.
Ehkä.
Tai sitten se jää ikuiseksi ideaaliksi jota kaiholla tavaoittelen muiden elämäni pilvilinnojen ohella.
Mutta tämän takia minä kirjoitan ja kerron. Tarinaksi muiden tarinoiden joukkoon.
Osaksi tämän maailman miljoonia tarinoita erilaisista perheistä, vanhemmuudesta, äitiydestä, elämästä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com