Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Yhdenlaisen lapsuusajan loppu häämöttää

01.08.2019

Lapset juoksevat rannalla, oman lapsuutensa näyttämöllä. Lapsuudeksi kutsutun näytelmän ensimmäinen näytös on kai saavuttamassa loppusuoraansa.
Hiekkaa narskuu hampaissa, tuuli heittää hiukset sekaisin.
Aallot pauhaavat jättäen kaikki muut äänet jonnekin kaukaisuuteen, jostain kiiri läpi lokin huuto. Pelikaani liitää taivaalla, laskeutuu pehmeästi saarelleen joka kohoaa tyrskyisen meren keskeltä kivisenä ja karuna. Kymmenet muut pelikaanit tervehtivät tulijaa nostamalla päätänsä ilmaan. 
Kaukana horisontissa meri siintää sinisempänä. 

Heinäkuu taittuu elokuuhun, koulujen alku häämöttää.
Suomessa ihmisten puheisiin eksyy kesän tilalle syksy. Täällä kesä ei vielä pääty pitkään aikaan.
Arki alkaa, aikataulut ja kiireet palaavat elämään. Mutta kesä pysyy. Kuumuus pysyy, se ei muutu.
Esikoinen kaivaa hiekasta simpukankuoria. Haluaa kantaa ne kotiin, siihen satojen simpukoiden kasaan joka asuu autotallissamme ämpärissä.
Kuopus ihmettelee pientä kuollutta rapua, ottaa askeleita pois päin merestä, jännittää suuria aaltoja:
Tervettä kunnioitusta, ajattelen. 

Etsimme tuulensuojaisen paikan hiekkakallion juurelta. Katselen aaltoilevaa merta, mietin onko lasku- vai nousuvesi tuloillaan. Painan mieleeni yhden kiven rannalla, päätän että jos aallot ylittävät sen on meidän aika siirtyä pois, silloin vesi nousee.
Syödään lounasta, mietin näitä kohta kuluneita neljää vuotta kun näistä samoista termosastioista on syöty lounasta, lähes joka arkipäivä.
Kohta en enää auo edes Kuopuksen lounastermosta muulloin kuin niinä päivinä kun olen hänen koulussaan töissä. 

Ei se niiden valmistaminen kello seitsemän aamulla lopu, ruuan sullominen noihin sinisiin ryhmä-hau termoksiin. Mutta enää minä en ole siinä vieressä katselemassa päivittäin pienten käsien kiertymistä koirakuvioisten metallirasioiden ympärille. Mietin miten tuokin fanistus on jo aikaa sitten ohitse. Ryhmä Hau on jo aikansa elänyt, vain termokset jäivät. 

Kävellään pitkin rantahiekkaa lapset juokevat vesirajassa, housun lahkeet ylös käärittynä.
Löydän pienen pienen vihreän merisiilen kuoren. Koskaan aiemmin en sellaista ole löytänyt. Se on kaunis. Niin pieni ja hento, silti kestänyt meren pauhun särkymättä. 

Lopulta istun kallion viereen, kaivan repusta läppärini ja annan sormieni tanssia mustilla näppäimillä.
Silloin joskus, kun saavuimme tämän maan kamaralle ensimmäistä kertaa, minä kirjoitin usein rannoilla, puistoissa, missä tahansa.
Silloin kun Kuopus pysyi vielä metrin päässä minusta, ei koskaan lähtenyt kauemmas. 

Sitten elämä piti järjestää uudelleen, lapsi olikin kaikkialla, kiipemässä Esioisen perässä puuhun, leikkitelineisiin, kivikasoilla. 

Minusta tuli se helikopteriäiti, joka seisoskeli vieresä, kädet valmiina ottamaan koppia.
Lapsi kasvoi, tasapaino kehittyi, enää ei tarvittu äitiä varmistamaan, puuhunkin pieni alkoi päästä omin avuin.
Mutta järkeä ei vielä missään ollut. Tekeminen oli juurikin niin päätöntä miksi sen voi kuvitella.
Pitkään minä siis vain katsoin lapsia leikkimässä.
Katselin miten he kiipeilivät, juoksivat ja rakensivat. Ei minun haluttu osallistuvan, mutta en saanut omianikaan tehdä. Jos nostin esiin tietokoneen, muistivihon tai edes kirjan, tuli aina jotain.
Riita, hätä, tyytymättömyys.
Minun tehtäväni oli vain olla.
Olla olemassa. Varmuuden vuoksi. 

Ja eilen minä sitten havahduin siihen. Siihen olemiseen.
Että se vain oleminen alkoi turruttaa. Viikkojen, kuukausien ja jopa vuosien läsnäoleminen lapsille alkoi tuntumaan tylsältä.
Siinä puiston penkillä istuessani ja odotellessani että lapseni kiipeäisivät puuhun ja olisivat valmiita lähtemään kotiin, minä koin tylsistyväni kuoliaaksi.
Enää minua ei kaivattu seuraamaan leikkiä sivusta, riittää kun olen jossain saatavilla.
Mutta silti, kun mitään konkreettista ei puistoissa voi tehdä, muuta kuin kuluttaa aikaa.

En jaksanut enää lukea yhtäkään uutista, en artikkeleita tai edes kirjaa. Siinä minä koin konkreettisesti valuttavani elämääni hukkaan.
Istua nyt siinä eri puistojen penkeillä, päivästä toiseen, antaa ajan valua pitkin harteitani, olla tekemättä mitään aikaansaavaa, mitään kehittävää.
Näen toki miten lapsilla on hyvä olla, miten he nauravat ja leikkivät.
Mutta ehkä vihdoinkin on tullut aika kun on lupa miettiä myös se lause “Mutta entä minä?” ääneen.

“Ole läsnä, nauti lapsiesi lapsuudesta, ihan vain läsnäoleminen on tärkeää ja arvokasta. Koskaan et kadu näitä vuosia vanhana. Ole kiitollinen. Muista kiitollisuus. Älä unohda olla kiitollinen elämäntilanteestasi. “ Fraaseja, joita olen kuullut miljoonia kertoja kuluneiden vuosien aikana.
Ei ole lupa sanoa poikkipuolista sanaa, ei ole lupa edes hetkellisesti puuskahtaa arjen raskautta, tylsyyttä tai ajoittaista epämukavuutta.
Koska onhan minulla lapset.
Ja saan elää heidän lapsuutensa päivittäin. 

Tiedättekö, minä jos kukaan olen kiitollinen. Olen niin kiitollinen että se voisi repiä minut kappaleiksi.
Mutta olen myös tullut siihen pisteeseen jossa kiitollisuudella ei enää hiljennetä sisälläni vellovaa levottomuutta. En minä enää jaksa nöyrtyä alinomaisen kiitollisuuden edessä, en jaksa olla se joka vaikenee ja alinomaan suostuu pistämään oman elämänsä syrjään ikuisen kiitollisuuden palkaksi.
Varoen, hitaasti mutta samalla varmuudella kuin millä pelikaani nousee siivilleen vedestä, alan minä ottaa askeleita pois päin lapsistani.
Alan taas piirtämään omaa kehää itseni ympärille.

Meidän lapsemme ovat kasvaneet.
Heillä on vielä lapsuutta edessään vuositolkulla, mutta jokin osa siitä on nyt takanapäin.
Se osa jolloin aikuisen tulisi pitää heitä jatkuvasti kädestä. 

Pelikaaniparvi lentää pääni ylitse, niiden valkeat vatsat vasten sinistä taivasta.
Surffajat palaavat mereltä rannalle, seisovat hiekalla kuin märät koirat, katse mereen päin.
Jokin murros on käsillä, jokin uusi aika.

Muutos tapahtuu hitaasti, tiedän sen. Enkä tiedä mihin tämä muutos tarkalleen johtaa.
Mutta kahden viikon päästä alkaa Kuopuksenkin koulutaival.
Minulla on edessä syksy jolloin minulla on enemmän aikaa ilman lapsia kuin mitä minulla on ollut sitten Esikoisen syntymän.
Ei sitä aikaa ole tarpeeksi, että voisin mennä töhin, mutta sitä on tarpeeksi että voin lakata kirjoittamasta iltaisin ja öisin. Tarpeeksi, että ajatuksilleni tulee tilaa ja saan ehkä vihdoinkin pohdittua mitä minä oikeasti haluan tulevaisuudessa tehdä. Tarpeeksi aikaa valmistautua siihen, että tulevaisuudessa koittaa se aika kun minä en olekaan enää kotiäiti. 

Lapset ovat kadonneet leikkimään kallion kulman taakse, kauemmas merestä.
He rakentavat kivistä ja kepeistä oman maailman. Kävelen katsomaan, saan kuulla yksityiskohtaisesti esittelyn miten laiva pääsee ajamaan kivien välistä ja miten ritarit asuvat ison kivipaaden alla. Lopulta Esikoinen kehottaa minua palaamaan takaisin töideni pariin. He kuulema pärjäävät ihan hyvin itsekseen.
En tunne haikeutta, en tunne menettämisen tuskaa.
Elämä ottaa askeleita eteenpäin. 

Meidän lapsemme kasvavat ja heistä tulee joka päivä hieman itsenäisempiä.
Saamme vielä pienen ikuisuuden pitää heitä kädestä, saamme vielä pienen ikuisuuden silittää heidän pellavapaitään. Liian lyhyesti varmasti sitäkin.
Liian pian tulee se aika kun he muuttavat pois ja jättävät meidät kyynelsilmin muistelemaan tätä heidän lapsuutensa ensimmäistä näytöstä, sitä joka näyteltiin Kalifornian hiekkarannoilla, tämän maan kuuman auringon alla, tomua hiuksissa ja suolaveden maku huulilla. 

Mutta ehkä ei ole täysin väärin, että minun ei pian enää tarvitse seisoa heidän leikkiensä laitamilla, olla olemassa, vartiossa, siltä varalta, että he sattuisivat ehkä kenties jonain hetkenä haluamaan kysyä minulta jotain.
Ja mitä tahansa tulevaisuus tuokaan tullessaan, minkä maan, minkä työn, niin tätä aikaa, näitä menneitä vuosia kukaan ei voi meiltä viedä pois.
Näitä lastemme varhuuslapsuuden aikoja joiden taustamusiikkina soi aaltojen pauhu ja lokkien kirkuna.
Näitä hetkiä kun hiekkaa lentää silmiin ja pelikaanit laskeutuvat mereen. Näitä hetkiä kun lapset juoksevat pitkin rantaviivaa vaaleta hiukset auringossa välkehtien. 

Jokin muutos on tulossa, sen voi haistaa tuulessa.
Aika näyttää millainen se on.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Yhdenlaisen lapsuusajan loppu häämöttää”

  1. Liisa sanoo:

    Tunnistan ajatukset. Omat lapset 9v ja 7v.
    9v. alkaa olla monessa asiassa jo itsenäinen. Viihtyy kavereiden kanssa. Silti vielä heistä välillä on mukava, jos aikuinen tulee katsomaan kepparien estekilpailuja tai ottamaan aikaa pyöräkilpailussa. Tai jos tarjoilee mehua majaan ja kysyy onko välipalat syöty.
    7v opettelee uutta arkea koululaisena. Hänet saan vielä saattaa kouluun. Toivon, että hän myös löytää uusia ystäviä ja vilahtaa ovesta ulos leikkimään heidän kanssaan.
    On oltava välillä taka-alalla, annettava lasten itsenäistyä. Silti on tärkeä olla saavutettavissa ja läsnä tarpeen tullen. Kuulolla. Uskoisin, että vanhemman tukea kaivataan aina välillä vielä pitkän aikaa. Teini-ikää odotellessa aion vetää henkeä ja ottaa aikaa itselleni.
    Nyt on aikaa miettiä omaa elämää. Olen tehnyt pätkätöitä ja sijaisuuksia. Mutta nyt olisi aika miettiä omaa työpolkua ja viedä sitä määrätietoisemmin eteenpäin. Kun vaan päättäisi suunnan. Ja harrastukset on vihdoin tulleet taas eri tavalla mahdollisiksi. Jee!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »