Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vaaleanpunainen hattarapilvi nimeltään kiintymyssuhde

25.02.2017

 

Esikoisemme, kun sinä parkaisit ensimmäisen kerran, minä en saanut sinua heti luokseni.

Minä sain katsoa sinua hetken silmiin, kapaloon käärittynä. Sain sanoa sinulle että rakastan sinua.

Sitten sinut vietiin pois.

Meidän Esikoisemme oli syntynt tähän maailmaan, enkä minä saanut pitää häntä lähelläni kuin vasta kuusi tuntia myöhemmin.

Sinun ensimmäinen ihokontaktisi oli puolison rintaa vasten.
Sinun ensimmäinen ateriasi oli jonkun muun äidin maito.

Minä olin kuvitellut synnyttäväni lapseni, kuten miljoonat naiset ennen minua. Ilman ongelmia. Kuvittelin saavani lapseni heti syliini, pienenä ja ryppyisenä, vielä mahdollisesti kinan ja veren peitossa.

Kuvittelin, että minä täyttyisin rakkaudesta, että katsoisin häntä silmiin ja hukkuisin rakkaudentunteeseen, että itkisin onnesta että hän oli vihdoinkin siinä. Kuvittelin vaipuvani vaaleanpunaiseen hattarapilveen ja näkeväni sieltä käsin vain sinut, Esikoisemme.

Olin lukenut kuinka tärkeää lapsen kiintymyssuhteelle oli päästä heti ihokontaktiin. Olla äidin hoidettavana. Olin lukenut ja kuullut kuinka äidit kertoivat siitä kuinka he rakastivat lastaan ensihetkistä, kuinka he eivät olisi koskaan halunneet enää laskea sitä lasta pois sylistään.

Totuus oli karu.
Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla, 36 tuntia minä avauduin, ja kun aika olisi ollut kypsä ponnistaa, päätti lääkäri toisin.
Kun lapsi syntyi minä olin shokissa, shokissa siitä että kaikki oli mennyt eri tavalla kuin kuvittelin. Shokissa siitä ettei mikään oikein tuntunut missään.

Samaan aikaan kun tuo minusta ulos tullut lapsemme lepäsi puolisoni rintaa vasten, kätilön ottaessa tilanteesta kuvaa, minä makasin leikkaussalissa ommeltavana.
Samaan aikaan kun häntä kylvetettiin ja puolisoni opetteli vaihtamaan hänelle vaippoja, minä makasin heräämössä komplikaatiokivuissa.
Samaan aikaan kun lapseni sai ensimmäiseksi maidokseen jonkun toisen äidin maitoa, minä makasin edelleen heräämössä ja vapisin epiduraalin vaikutuksen lakatessa.

Kun sain lapseni vihdoinkin rinnalleni, kun tarjosin hänelle ensimmäistä kertaa maitoa, minä itkin. Mutta minä en itkenyt onnesta, minä itkin pettymystä ja kipua. Minä itkin sitä että minun mielikuvani äitiydestä rusentui ennenkuin minun äitiyteni edes alkoi.

Minä olin synnytyksestä niin rikki, leikkauksesta niin kipeä että ensimmäiset kolme viikkoa minä en kyennyt tekemään mitään muuta kuin imettämään lasta. Kaiken muun hoiti puolisoni. Minä kykenin vaivoin kävelemään itse suihkuun iltaisin pestäkseni itseni.

Minä olin verta ja maitoa valuva, kipuinen nainen, joka jokaisella mielensä ja solunsa voimalla halusi olla myös äiti. Äiti joka pyytteettä ja varauksetta rakastaa lastaan niin rajusti että hänen mielensä räjähtää.

Minä halusin olla sitä kaikkea mistä minä olin lukenut ja kuullut.

Minä katsoin Esikoista tuntikausia, minä rakastin häntä, minä tunsin jonkun eläimellisen suojeluvaiston. Mutta minä en tuntenut mitään vaaleanpunaista hattaraa. Minä en tuntenut mitään raivokasta tuskaa. Minä en tuntenut mitään ylitsevuotavaa kiintymystä.

Ulkona maailma peittyi lumeen, helmikuun päivät vierivät toistensa ohi ja lomitse.
Minä hoidin lastamme.
Minä imetin.
Minä kylvetin.
Minä nukutin ja heijasin.
Minä odotin.
Minä pelkäsin.
Minä pelkäsin etten minä koskaan löydä sitä vaaleanpunaista pilveä.
Minä pelkäsin että minussa on joku vialla.

Minun kiintymyssuhteeni Esikoiseen oli saanut pienen särön, ennen kuin se oli edes päässyt alkamaan.
Ja siksi sen muodostuminen vaati aikaa.

Kun maaliskuu kolkutti ovelle, aurinko tuli esiin. Se loisti kirkkaana puhtaalta hangelta, lämmitti patiota. Ja hitaasti sen säteet ylisivät myös minun sydämeeni.

Puoliso aloitti taas työt, minä jäin kaksin lapsen kanssa.
Aloin katsoa Esikoista yhä syvemmälle silmiin.
Minä löysin itseni itkemästä kaksikuisen lapsen kanssa sitä että jonain päivänä hän lähtisi pois minun luotani.

Minä heräsin yöllä katselemaan häntä ja sydämeni meinasi pakahtua rakkaudesta.

Minä löysin sen vaaleanpunaisen hattarapilven reunan, josta kaikki puhuivat.

Sen suunnattoman äidinrakkauden ja kiintymyksen.

Mutta siinä meni aikaa.

Kiintymystä ei voi päättä.
Se täytyy luoda.
Se täytyy saavuttaa.

Se ei tule luokse pyytämällä.
Se tulee silloin kun sitä kohti ei katso.
Se tulee olemalla olemassa.
Se tulee rakastamalla.
Se tulee kun se on valmis.

Samaan aikaan puolisoni säilytti tiiviin suhteensa lapseen.

Vaikka minä hoidin lasta päivät, lapsen suhde isään säilyi tiiviimpänä kuin myöhemmin Kuopuksen suhde puolisoon.

Kun Esikoinen kasvoi, hän alkoi ikävöidä puolisoa päivisin.

Hänelle maailman tärkein ihminen on isä.

Minä en ole koskaan kokenut asiaa kipeänä, surullisena tai katkeruutta herättävänä.

Minä olen seurannut tuota suhdetta vierestä rakkaudella ja lämmöllä.

Minä uskon että sillä ensikosketuksella oli merkityksensä.

Uskon että niillä ensimmäisillä hetkillä, viikoilla oli merkityksensä.

Minä lohdutan kun Esikoinen itkee isän perään kun tämä on töissä, minä halaan kun lapsi kaatuessaan huutaa puolison nimeä. Minä suukotan kun hän iltapalapöydässä kertoo tykkäävänsä isästä.

Minä en pääse, enkä haluakaan päästä, heidän väliinsä.

Minun tehtäväni ei ole olla hänen ykkösvanhempi.

Minun tehtäväni on rakastaa.

Minun tehtäväni on puolustaa.

Minun tehtäväni on suojella.

 

Esikoisemme, kun sinä tänä iltana nukahdit, minä katselin sinun kasvojasi, suukotin otsaasi ja kuiskasin sinulle rakastavani.

Ja minun sydämeni paisui rakkaudesta. Minun rintalastaani pakotti kipu ja pelko sinun menettämisestä, vaikkei siihen ole mitään syytä.

Se vaaleanpunainen hattarapilvi roikkuu edelleen meidän välillämme, eikä sitä vie meiltä kukaan pois.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »