Ulkoilu, pakkopullaa vai mukavaa yhteistä puuhaa

Vanhemmuuden mukana tuomia ihmettelyn aiheita arjessa, osa III

Tämä niin kovin kuuluisa ulkoilu teema nyt vain tuli mieleeni kun torstaina vietin aikaani tuossa Etelä-Suomeen iskeneessä lumishojo säässä. Lapsillahan ei ollut mitään ongelmaa kävellä aamulla puoli tuntia kerhoon ja kerhon jälkeen kuluttaa uudestaan puolitoistatuntia kotimatkaan. Ei vaikka taivaalta tuli räntää ja maa peittyi sohjoon.
Lapsiemme sanavarastoon ei tunnu kuuluvan kurja sää käsite. Emmekä me kyllä ole sitä kovin ahkerasti sitten viljelleetkään.

Olen kuullut paljonkin tarinoita sellaisista perheistä jotka eivät ulkoile ns, huonoilla säillä. Sitten he vain tekevät sisällä kaikkea puuhailua. Kuten askartelua, piirtämistä, legoilla rakentamista jne.
Koko päivän.
Kerhossakaan lapset eivät ulkoile jos sataa. Vettä tai räntää, oikeasta aidosta lumisateesta en tiedä, haluan uskoa, että silloin ulkoilevat. Kun tämä selvisi minulle luovuin helposta ajatuksesta viedä ja hakea lapset autolla niinä päivinä kun sataa. Me kävelemme, koska muuten mistään ei tule mitään kerhon jälkeen. Ellei ennen lounasta ole saatu sisään vähintään tunnin ulkoilua, ei ruoka maistu, lasten keskittymiskyky on nolla ja riitelyherkkyys sata.

Minä en yksinkertaisesti käsitä miten kukaan kykenee tähän.
Miten kukaan kykenee olemaan sisällä kokonaisen päivän, joskus jopa enemmän putkeen?
Meillä menevät minun lisäkseni lapset pitkin seiniä jo puolikkaan päivän jälkeen.

Minä olen aina pitänyt ulkoilusta. Tai pitänyt on oikeastaan väärä ilmaisu, olen jo aina kokenut tarvitsevani vähintään tunnin ulkoilua ja liikkumista päivässä, mieluiten vähintään kaksi.
Puoliso taas ei ole koskaan kokenut sellaista tarvetta. Hänellä ei ole ollut mitään ongelmaa olla poistumatta sisätiloista vaikka viikkoon. Tämä ihmetytti minua jo kauan ennen lapsia ja johti välillä jopa kiistoihin kun minä vaatimalla vaadin että hän lähtisi kanssani ulos vaikka siellä satoi vettä tai räntää.

Kun Esikoinen syntyi keskelle todella runsaslumista talvea työnsin minä hänet silti vaunuihin terassille nukkumaan jo heti synnytyslaitokselta kotiuduttamme. Minun toipumiseni synnytyksestä oli hidas, ja vasta noin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen pääsin itse ulkoilemaan, silloinkin vain postilaatikolle ja takaisin. Se oli kamalaa.

Heti kun toivuin aloin käydä lapsen kanssa kaksi joskus jopa kolme kertaa päivässä tunnin vaunukävelyillä. Ja kun kevät ja kesä saapui ja lapsi alkoi liikkua, oleilimme aina enemmän ja enemmän ulkona. En koskaan edes ajatellut sen olevan jotenkin erikoista.

Minä olen ollut aina sitä mieltä että lapsen on hyvä ulkoilla, että se tekee hyvää raikkaan ilman, liikkumisen ja luontosuhteen kokemisen kannalta hyvää ihmiselle ja siihen on hyvä totttua pienestä pitäen.

Kun Kuopus syntyi ulkoilimme  ensin aamuisin 1,5-2h kun vauva nukkui aamu-unia, ja sen jälkeen iltapäivällä sama homma uusiksi.

Lapset tottuivat oikeastaan pienestä pitäen siihen että menimme ulos, säällä kuin säällä.
Tai minä menin. Tämä on pakko tarkentaa.
Minä olin tästä tarkka. Minä olin se joka oli ja on edelleen sitä mieltä että lapsen tulee ulkoilla vähintään 2h päivässä, mieluiten 4h.
Joskus väsymyksen keskellä riitelimme aiheesta. Puoliso ei yksinkertaisesti suostunut ulkoilemaan huonolla säällä, viiden vuoden aikana hän on ollut ulkona sateessa ehkä 5 kertaa. Eikä meidän riitamme johtunut siitä että minä olisin halunnut hänen ulkoilevan. Vaan siitä että hän koki älyttömäksi että minä menin lapsen/lasten kanssa ulos vaikka sielllä satoi vettä/räntää/oli kylmä/kuuma.
Vasta kun hän itse yritti minun ollessa töissä olla päivän pelkästään sisällä lasten kanssa alkoi hän ymmärtää minun ulkoiluintoni.

Ulkona huuto ei häiritse. Ulkona lapset eivät tunnu riitelevän yhtä paljon. Ulkona on aina jotain jännää tekemistä ja tutkimista. Ulkona minun pinnani ei kiristy. Ulkona lasten energia purkautuu aivan eri tavalla kuin missään sisätilatoiminnassa (paitsi uimahallissa).
Kun meidän lapset ulkoilevat, syövät he lounaan ja illallisen lähes mukisematta. Kun meidän lapset ulkoilevat he nukahtavat illalla 15min sisään valojen sammuttamisesta.

Näitä taustoja vasten en siis osaa varmaksi sanoa olenko itse ehdollistanut lapseni ulkoilulle, vai ovatko he luonteeltaan sellaisia että he tarvitsevat ulkoilua.
Me ulkoilemme vaikka lapsi olisi kipeä. Tarttuvissa sairauksissa emme toki poistu kotipihaa kauemmas, mutta en muista viiden vuoden aikana kuin yhden kerran kun lapsi olisi ollut niin kipeä ettei hän halunnut edes ulos. Ja painotan siis, me emme pakota lapsia koskaan ulos. He itse haluavat. Säällä kuin säällä. Terveinä tai nuhaisina.
Kuumeinen lapsi puetaan hyvin ja hänen annetaan tehdä omaan tahtiin asioita ulkona. Näin neuvoi lääkäri. Ja näin me sitten olemme tehneet. Nuhat ja yskät tuntuvat usein helpottuvan ulkoilmassa.

Ja ei, ei se aina ole kivaa. Joskus toinen tai molemmat lapset kitisevät koko ulkoilun. Sukat kastuvat, käsiä paleltaa, ei huvita, väsyttää. Mutta siihen verrattuna mitä elämä olisi jos emme ulkoilisi, kitinä on pientä.  9/10 kerrasta on täysin onnistunut.

Uskon täysin, että lapset ovat erilaisia. Että on vain sen luonteisia lapsia jotka eivät kaipaa ulkoilua, onhan Puolisokin sellainen ihminen. Mutta ulkoiletteko te lastenne kanssa myös vaikka teitä itseänne ei huvittaisi?
Entä jos ette niin mitä te teette heidän kanssaan sisällä ettei jokainen perheenjäsen lopulta mene pitkin seiniä?
Ja miten ihmeessä te saatte sitten ne sairastelevat lapset pysymään sisällä? Meillä siis se ei onnistu, ei mitenkään.

Periytyykö ulkoilutottumus vai onko se asia joka vain opitaan?

Jos aikuiset ulkoilevat paljon, tekeekö lapsikin niin tottumuksesta vai tarpeesta?

Entä toisinpäin?Jos vanhemmat eivät ulkoile, voiko lapselle silti syntyä tarve ulkoilla?

Aihe joka pursuaa vain lisää ja lisää jatkokysymyksiä.

Kun sitten torstaina iltapäiväulkoilun päätteeksi Kuopus tipahti etupihan matalaan sammakkolammikkoon ja lopulta minulla oli kylpyhuoneessa neljä ulkovaateparia märkiä housuja, takkeja, hanskoja ja kenkiä, pohdin kyllä tämän kaiken järkevyyttä ja mielekkyyttä.
Mutta kuten aina, ruuan kadottua lautasilta ja unen tultua alta aikayksikön, tiesin taas miksi näin teen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com