Tasa-arvoa ilman taulukoita

Tänä keväänä olen lukenut taas useampia keskusteluita tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Se on edelleen teema, joka on ajankohtainen, koska se ei edelleenkään toteudu monessa perheessä.

Hämmentävintä on ehkä kuitenkin edelleen nähdä, että yhteiskuntarakenne ja meidän asenteemme ylläpitää epätasa-arvoista vanhemmuuskäsitettä. Puhumme edelleen sankari-isistä, ihailemme isiä, jotka “auttavat” vaimojaan lapsenhoidossa ja oletamme tottakai äitien aina olevan heitä, jotka hoitavat lapsiin liittyvät asiat ensimmäisenä.

Tämä asenne puskee läpi vähän joka paikassa eikä sitä huomaa ellei siihen erikseen ala kiinnittää huomiota. Mutta esimerkiksi lastemme koulusta soitettiin aina ensin minulle jos tuli jotain asiaa. Ja kyllä, heillä oli myös Puolison numero, kysyin sen useamman kerran.

Puhumme edelleen sankari-isistä, ihailemme isiä, jotka “auttavat” vaimojaan lapsenhoidossa ja oletamme tottakai äitien aina olevan heitä, jotka hoitavat lapsiin liittyvät asiat ensimmäisenä.

Jos jossain sosiaalisessa työympäristössä tuli puhe, että lapsellani on nuha/yskä/mitä ikinä, ensimmäinen kysymys oli kuka häntä sitten hoitaa jos itse kerta pystyin osallistumaan etäkokoukseen. Oliko lapsi jossain taustalla nukkumassa. Jos sitten totesin lapsella olevan isä, sain kuunnella useamman kerran kommentointia siitä miten upeaa oli että isä osallistui lapsen hoitoon. En usko Puolison saaneen kuulla kertaakaan moisia ylistyspuheita jos tuli puheeksi, että hänen lapsensa on kipeä ja vaimo hoitaa lasta kotona.

Sen voin ainakin myöntää heti samantien, että jos tasa-arvo lasketaan kuukausissa jotka vanhempi on ollut kotona lasten kanssa voitan minä mennen tullen ja olemme kaikkea muuta kuin tasa-arvoisia.

Mietin usein onko meidänkään parisuhteessa vanhemmuus toteutettu tasa-arvoisesti. Sen voin ainakin myöntää heti samantein, että jos tasa-arvo lasketaan kuukausissa mitä vanhempi on ollut kotona lasten kanssa voitan minä mennen tullen ja olemme kaikkea muuta kuin tasa-arvoisia.
Piilaakson vuosina minä hoidin käytännössä kaiken mikä koski lapsia. Koulut, esikoulut, päiväkodit, vaatteet, ruuat, eväät, harrastukset, kuskaukset. Kaiken.
Voisin siis tässä nyt katkerana tilittää sitä, miten olen joutunut aina tekemään suuremman osan ja miten tasa-arvoinen vanhemmuus on meidän kohdalla pelkkää salahelinää, joka ei koskaan toteudu.

Se ei kuitenkaan ole totta.
Kun Esikoinen syntyi heitti Puoliso vitsillä, että tehdään työnjako: “Hoida sinä ensimmäiset 9 vuotta päävastuu niin minä hoidan sitten seuraavat 9 vuotta päävastuun.”
Heitto nauratti meitä ja leikillämme olemme palanneet siihen vuosien varrella useasti.
Koska juuri näin siinä sitten taitaa käydä, vaikka se ei suunniteltua ollutkana.

Meillä ei ole koskaan tehty exceleitä ja laskettu miten olisimme mahdollisimman tasa-arvoisa joka hetkessä. Voinemme molemmat todeta rehellisesti, että vauva-aikana minä tein suurimman työn. Puoliso on nyt jälkikäteen sanonutkin, että hän olisi voinut ehkä tehdä enemmän silloin. Läikkynyttä maitoa on kuitenkin turha murehtia, ei kuulu tapoihimme.

Meillä ei ole koskaan tehty exceleitä ja laskettu miten olisimme mahdollisimman tasa-arvoisa joka hetkessä.

Itse näen vanhemmuuden ja tasa-arvon siinä suurempana kokonaisuutena kuin siinä vaihdammeko me tasamäärän vaippoja tai olimmeko yhtä monta päivää kotona lapsen kanssa. Ihmisillä on erilaisia tarpeita ja erilaisia vahvuuksia. Tuntuisi hassulta tasapäistää kaikki ja vain ilmoittaa, että oli miten oli kaikki tehtävät, vastuut ja rahat jotka koskevat lasta laitetaan prikulleen tasan.

Uskallan väittää, että meidän perheessä meistä kumpikin tarvitsisi enemmän omaa aikaa ja enemmän yhteistä aikaa. Sitä ei kuitenkaan ole tarjolla. Ei ole ollut aikaisemmin eikä sitä oikein ole edelleenkään. Sitli pyrimme arjessa säännöllisesti näkemään toisen väsymyksen ja antamaan hänelle tarvitsemaansa tilaa. Ei näistä tarvitse neuvotella emmekä me laske kuinka monta iltaa toinen on saanut olla jossain ja ole sitten itse väkisin istumassa puiston penkillä, että se tasa-arvo toteutuisi tässäkin asiassa.

Itse näen vanhemmuuden ja tasa-arvon siinä suurempana kokonaisuutena kuin vaihdammeko me tasamäärän vaippoja tai olimmeko yhtä monta päivää kotona lapsen kanssa.

Sama tulee lapsiperhe-elämän muihin asioihin. Minä olen ollut paljon enemmän kotona lasten kanssa, hoitanut heidän kouluasioitaan ja vienyt lääkäriin ja rokotuksiin. Mutta samaan aikaan olen pelannut vain muutaman kerran heidän kanssaan lautapeliä enkä ole koskaan maalannut figuureita heidän kanssaan. Puoliso on tehnyt molempia kymmeniä kertoja. Ilman Puolisoa meidän perhelomamme olisivat myös varmaan lähinnä telttaretkiä lähimetsään. Ja vaikka minä hoidan säännöllisesti meillä edelleen ruokaostokset ja pyykinpesun, on Puoliso meistä se, joka muistaa tammikuussa jo aloittaa lasten kesäleirien etsimisen ja ilmoitta lapsen niihin. Ilman Puolisoa lapsilla ei varmaan myöskään koskaan olisi harrastuksia, koska minä havahtuisin niihin vasta kun kaikki paikat on jo täytetty.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä enemmän roolia on myös Puolisolla asioissa. Minä hoidan edelleen lapsille vaatteet, mutta Puoliso miettii minkälaisen puhelimen lapsi saa koulun alettua ja tutkii mitkä pelit ovat turvallisia hänelle pelata.
Puoliso seisoo kentän laidalla jalkapalloturnauksissa ja muistaa ilmoittaa lapsen nimenhuutoon pelaamaaan.

Ei tasa-arvo tarkoita aina sitä, että asioita tehdään yhtä paljon

Ei tasa-arvo tarkoita aina sitä, että asioita tehdään yhtä paljon. Se voi tarkoittaa myös meidän perheen kaltaista jakoa, jossa me otamme eri aikakausina erilaisia rooleja hoitaakseemme. Piilaaksossa Puoliso oli se, joka toi perheeseen rahat. Jonkun piti tehdä se ja toisen piti hoitaa lapset. Jako oli karu mutta selvä. Tiesimme koko ajan myös, ettei tilanne ole ikuinen. Hoidimme molemmat tonttimme vaikka varmasti jäimme molemmat jostain asioista paitsi näiden vuosien aikana. Puoliso lasten elämästä minä työelämästä.
Nyt kun olemme molemmat työelämässä, molemmat työssä joka vaatii aikaa ja sitoutumistakin, on vastuu lasten ja perheen asioista jakaantunut tasaisemmin molemmille.

Unohdamme siis tasaisesti molemmat käydä kaupassa, leikata lasten kynnet ja pestä lasten hiukset

Unohdamme siis tasaisesti molemmat käydä kaupassa, leikata lasten kynnet ja pestä lasten hiukset. Sitten kun jompi kumpi muistaa hän tekee, joka ensin muistaa. Olemme myös molemmat olleet yhtä väsyneitä remontoinnin ja koronan keskellä, joten olemme vieneet ja hakeneet lapsia vuoron perään esikoulusta, koulusta, treeneistä ja muista menoista. Emme vieläkään ole laskeneet tunteja, päiviä tai rahoja. Elämme yhdessä, tallaamme tätä polkua yhdessä. Välillä toinen jää vähän kivelle huilimaan, sillä aikaa toinen hoitaa kokonaisuutta eteenpäin. Välillä toinen taas jaksaa paremmin ja hoitaa asiat ennen kuin toinen edes ehtii suutansa avata.

Tätä minä kutsun myös tasa-arvoksi. Kesti pitkään ymmärtää se ja nähdä se. Nolostelin pitkään perheemme omaa tapaa toteuttaa tasa-arvoa, koska koin että minun olisi pitänyt olla tässä barrikaadeilla. Olenhan rummuttanut tasa-arvon puolesta koko aikuisikäni.
Mutta taulukoiden ja tasajakojen sijaan olenkin löytänyt omaan elämääni viel paremmin sopivan kaavan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com