Suuren äärellä – Grand Canyon

Iltapäivä on jo pitkällä ja olemme vihdoinkin pakkautuneet takaisin autoon ja matelemme hitaasti läpi kitukasvuisten mäntyjen ja utahin katajien kohti Grand Canyonin poistumisportteja.

Radiosta tulee Rushin “Closer to the Heart” kappale ja minä en saa pyyhittyä naamaltani silmiin asti yltävää virnettä, enkä tuiketta silmistäni sammumaan saati sydäntäni olemaan sykkimättä niin täydellisen onnellisena.

Me lähdimme kotoa Californian Palo Altosta tiistai aamuna.

Taksilla lentokentälle, sieltä lyhyt alle 2 tunnin lento Phoenixiin. On helpottavaa miten helppoa lyhyet lennot ovat lasten kanssa nykyään. He ovat niin tottuneita siihen ettei enää tarvitse stressata ylimääräistä sen takia. Mutta ainahan loman alku stressaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tiedän, että Puolisokin on odottanut tätä, lomaa töistä, aikaa tehdä muuta kuin tuijottaa tietokonetta, olla lasten kanssa. Silti ensimmäisen päivän innokkuus lapsissa kiristää hänen hermojaan. Minä olen kuin ilmaa lapsille. Vain Puoliso kelpaa. “Isä, Isä, Isä!”

Laskeudutaan Phoenixiin.

Kuumuus lyö vastaan heti kun päästään ulos terminaalirakennuksesta. Paksu, kuuma ilma. Sisäinen kissani pärähtää kehräämään ja huulille nousee hymy. Lämpö, aurinko, seikkailu.

Vuokraamme auton, kaikki sujuu jotenkin yllättävän jouhevasti. Tämä kai on sitä kun olemme jo tarpeeksi usein reissanneet perheenä. Alkaa löytyä rutiini, alkaa olla konkari näissä asiossa. Ostaan pelata yhteen, ottaa ohjat kun toisella menee hermo lapsiin, osataan lukea toisiamme 18 vuoden kokemuksela, ehkä se on aikakin.

Puolison ystävä tuo meille lastenistuimet lentokentän viereen parkkipaikalle.

Aurinko paistaa korkealta, kirkkaana ja kuumana.

Asennetaan istuimet, sitten käännän auton nokan kohti Flagstaffia. Kaupunki puolitoista tuntia Grand Canyonista, 2,5 tuntia Phoenixistä. Ensimmäinen eteppi.

Ajamme läpi tämän oudon ja häkellyttävän karun mutta kauniin maan.

Kaktuksia nousee tien viertä kohoavista kukkuloista, heinä joka ehkä muutama viikko sitten on vielä värjännyt tämän maan vihreäksi loistaa nyt keltaisena. Ilma on kirkas ja edessä on vuoria, kukkuloita, kaktusia ja kitukasvuisia aavikkopensaita silmänkantamattomiin. Maisemaa halkovat harvat asfltoidut tiet, kuuma ilma väreilee tien pinnalla ja pick-up autot ajavat itsevarmoina ylinopeuttta ohitsemme.

Lopulta saavumme Flagstaffiin. Ei se täysin kitinöittä käy, lapset ovat malttamattomia, väsyneitä.

Etsitään parkkipaikka ja suunantaan pizzeriaan. Puoliso kysyy haluanko kameran mukaan. Vastaan myöntävästi mutta unohdan asian samantein kun alan vaihtaa Kuopukselle kuivaa vaatetta ylle kun hän onnistui kaatamaan vesipullon sisällön päällensä.

Syömme Pizzaa ja lasagnea. Lapset nauravat, Puoliso hymyilee.

Minulla on onnellinen olo.

Me olemme matkalla, tien päällä.

Siellä missä minä olen onnellisimillani. Kohti jotain, kohti uutta.

Tiedän oppivani vielä rakastamaan paikallapysymistä, oppivani rakastamaan kotiinjäämistä. Mutta en vielä. Juuri nyt minun onneni piilee näissä hetkissä. Kun me olemme matkalla yhdessä, perheenä. Rundilla.

Kävelemme takaisin autolle. Parikkipaikalla vanhempi pariskunta jää hetkeksi seuraamaan meitä. Kuulen heidän vaihtavan keskenään hiljaisia sanoja takanamme. Kun pääsemme autolle, mies lähestyy Puolisoa, kuulen hänen kysyvän jotain ja vilauttavan jotain paitansa alta.
Näen Puolison ilmeen ja samantein ymmärrän mitä on tapahtunut.
Puoliso oli nostanut sen kameran automme katolle. Ja unohtantu sen sinne. Tämä ihana paikallinen pariskunta oli huomannut kameran ja ottanut sen talteen. Selaillut kuvia ja tunnistanut lapset niistä. Ja nyt he toivat sen takaisin.
Kiersin auton toiselle puolelle. Halasin heitä ja kerroin miten tärkeä osa elämäni kamerani on. Miten kiitollinen olin. He vähättelivät tekoaan. Mutta minulla oli nöyrä olo ihmisten hyvyyden edessä.
Tämä on se syy, miksi minä haluan aina yrittää auttaa muita, uskon että hyvyys maksaa itsensä takaisin.

Kaupan kautta air bnb talolle. Se sijaitsee keskellä erämaata. Vieressä kaksi farmaritaloa. Maat ympärillä aidattu. Jonkun matkan päässä isolla autohallilla kaksi miestä puuhaa jotain pick-upin ympärillä. Kaukaisuudessa haukkuu koira. Ilma on leppeä, lämmin tuulahdus käy kasvoillemme kun nousemme autosta ja kannamme matkalaukut sisälle.

Lapset vaativat vielä legoilla rakentamista. Rakennetaan yksi hämähäkki. Sitten nukkumaan. Yliväsymyksestä ylikierroksilla käyvät lapset parahtavat itkuun vuorotellen. Puoliso kiristelee leukojaan ja ärähtelee pimeyteen. Lopulta on hiljaista.

Tähdet syttyvät mustalle taivaalle ja takapihan puussa soittaa kaskas.

Laskeudun Puolison viereen kuumaan porealtaaseen, keskelle erämaata ja siinä miljoonien tähtien alla minä olen hetken onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Heräämme aivan liian aikaisin aamuun.

Aurinko paistaa kirkkaana jo kello 5. Kuopus ponkaisee sängystä kello 5.45 ja ilmoittaa haluavansa jatkaa legoilla rakentamista. Turhaan yritän houkutella häntä viereemme vielä hetkeksi lepäämään, Esikoinen liittyy seuraan ja Puoliso nousee heidän kanssaan sulkien makuuhuoneemme oven takanaan antaen minun yrittää nukkua vielä hetken.

Kello 7 nousen minäkin.

Avaan oven takapihalle ja katselen kirkasta taivasta ja kirkasta ilmaa.

Keitän kupin teetä jonka menen juomaan takapihalle.

Selkäni takana kukkii syreenipuu, sen tuoksu yltää luokseni ja pihan poikki juoksee pieni musta koira joka lapset nähdessään alkaa räksyttämään. Vieresestä hallista tulee ulos pitkä mies, isäntämme, joka viheltää koiran luokseen ja toivottaa minulle huomenet levällä Arizonan englannillaan. Hänen kasvonsa ovat auringon ahavoittamat ja silmäkulmissa on niin monta ryppyä että niitä ei kukaan kykene laskemaan.

Pakkaamme reput täyteen vettä, eväitä ja aurinkorasvaa. Sitten suuntamme taas automme nokan kohti tuota suurta ja upeaa kanjonia.

Sydämeni lyö hiukan nopeammin, ihan kohta olen sen äärellä. Paikassa jossa olen aina halunnut käydä.

Ja siinä se on.

Jylhänä ja niin valtavana ettei sitä kykene käsittämään.

Ilma on kirkas, näkyvyys on kymmenien, lähes sadan kilometrin päähän.

Tunne on huimaava.

Kävelemme pitkin ylätasanteen reunaa. Viiden tunnin ajan. Kävelemme ja katselemme. Välillä syömme eväitä, juomme vettä. Kuvaamme.

Mitä pidemmälle me pääsemme, sen mykistyneempi minä olen.

Sen onnellisempi minä olen.

Tuuli leyhyttää vaatteitamme, välillä se puhaltaa niin puuskaisesti että hatuista on pakko pitää kovasti kiinni.

Mutta edessä aukeava näkymä ei saa hymyäni hyytymään.

Olemme jonkun niin iänikuisen vanhan äärellä, se saa nöyräksi, se saa minut tuntemaan pienuuteni.

Tämä paikka on ollut olemassa tässä niin kauan, ei meidän elämämme ole mitään, ei edes tuike sen tähtikartalla.

Mietin kuinka monet askeleet nämä kanjonin seinät ovat kuulleet. Kuinka monta ihmisääntä se on tulkinnut. Ja jo ennen ihmistä, kuinka monta haukkaa se on nähnyt liitelevän seinämiensä välissä, kuinka monen kondorikotkan huudot ovat kaikuna kiirineet pitkin kallioita aina kanjonin pohjalla virtaavalle joelle saakka.

Maa-aineksen punaisen ja purppuran vieoletin sävyt muodostavat kerroksia vuorijonolle, olemme korkealla, monta tuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Ilma on kirkasta, mutta sen ohuuden huomaa. Lapset väsyvät, tottakai. Välillä pitää houkutella, välillä komentaakin. Mutta he jaksavat. Jaksavat kävellä katsomassa vanhampiensa unelmaa. Jaksvat innostua, jaksavat painaa mieleensä yksityiskohtia, joita he myöhemmin samana iltana piirtävät ravintolan pöytään tuoduilla liiduilla paperille.

Haljenneet kalliot, liitelevät haukat. Värien kerrostumat. Violetit varjot. Kanjonin pohjalla virtaavan joen vihreyden.

Minun kasvoni hehkuvat päivän lämmöstä, mutta vielä enemmän ne hehkuvat tämän unelman täyttymisestä.

Minä en ole mitään, en tähän näkyyn verrattuna, mutta minä sain nähdä tämän. Minä sain seistä Kanjonin reunalla ja antaa tuulen puhaltaa ylitseni, sain seistä siinä Puolisoni ja lasteni kanssa.

Kokea huikaisevan onnen nyanssin.

Minun sydämeni on täysi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com