Hyppää sisältöön

Riittääkö onnellisten tähtien alla syntyminen antamaan lapselle menestyneen tulevaisuuden?

Moni vanhempi pohtii miten voi varmistaa oman lapsen tulevaisuuden ja onnen. Moni myös ajattelee, että menestys on aina vain itsestä kiinni. Itse en usko täysin kumpaankaan. En siihen, että me voimme aukotta varmistaa lastemme onnellisuuden, eikä se elämässä menestyminen ole aina pelkästään myöskään jokaisen oman työn tulosta.
Julkaistu
Riittääkö onnellisten tähtien alla syntyminen antamaan lapselle menestyneen tulevaisuuden?

Tämä kesä on ollut poikkeuksellinen monella tapaa. Kymmen viikkoa on pitkä aika ja samaan aikaan niin kovin lyhyt. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tänä kesänä opetellut ihan vain päästämään irti ja olemaan. Katsomaan tyhjyyteen ja antanut päivien soljua ilman, että välttämättä saan mitään suurta aikaiseksi.
Osittain tämä on ollut äärettömän raskaan kevään jälkeen syntynyt päätös, joka oli pakko tehdä, koska muuten psyykeeni ei olisi kestänyt kuormitusta. Osittain olen ensimmäistä kertaa elämässäni myös siinä tilanteessa, että tällainen irtipäästäminen on ollut mahdollista.


Ennen lasten syntymään minä olen tehnyt kesäisin aina töitä. Kesä on ollut parasta aikaa tehdä puutarhatöitä, jotka ovat olleet valokuvaajan rinnalla toinen ammattini. Kun työpajat ja opetustyöt hiljenivät kesäksi, alkoi puutarhojen sesonki. Lasten synnyttyä olen ollut kiinni lapsissa. Lomaa toki on ollut, mutta se ei ole ollut sellaista, että olisi voinut oikeasti päästää irti.

Nyt vihdoinkin olemme siinä elämäntilanteessa, jossa meillä kummallakin vanhemmalla on vakituiset työt ja niiden mukana tulleet palkalliset lomat. Kahden aikuisen neljän viikon lomien sovittaminen lasten kymmenen viikon kesälomaan on oma palapelinsä, mutta lapset ovat nyt myös ensimmäistä kertaa sen ikäisiä, että tämä kaikki on ollut silti tehtävissä. He eivät vaadi jatkuvaa silmälläpitoa, he osaavat käydä itsenäisesti vessassa ja tarvittaessa viihdyttävät itseään useamman tunnin ilman aikuisen apua.
Etuoikeus, jonka arvoa en ole aikaisemmin ymmärtänyt. 

Olen hävennyt onnellisuutta tästä kaikesta ja sen jälkeen hävennyt häpeääni.

Olen hävennyt onnellisuutta tästä kaikesta ja sen jälkeen hävennyt häpeääni. Tämä vuosi on ollut niin käsittämätön vuoristorata ja samaan aikaan oman elämäni mittapuulla tämä ei ole kuitenkaan ollut se hurjin puolivuotinen mitä me olemme perheenä läpikäyneet.


Olen myös saanut itseni kiinni pelkäämästä koska tämä kaikki kosahtaa. Päässäni on pyörinyt ajatus, että ei kukaan saa olla näin onnellinen. Kukaan ei voi saada elämässä kaikkea. Silti koen saaneni kaiken ja ylikin.
Sen minkä kuitenkin unohdan on se, että olemme mekin maksaneet kovan hinnan onnestamme.


Kyllä, meillä on oma koti puutalo, josta unelmoimme vuosia. Kyllä me olemme molemmat vakituisissa työsuhteissa ja teemme työtä, josta pidämme. Kyllä, meillä on terveet lapset ja heillä on asiat ihan hyvin. Pärjäämme arjessa ja se on toimivaa.

Mutta me olemme myös nelikymppisiä ja omistamme ensimmäistä kertaa elämässämme kiinteistön. Me olemme tehneet valinnan vaeltaa maasta toiseen, vaihtaa maisemaa ja olla kulkureita. Olemme lähteneet aina kun toiset ovat jääneet. Olemme aloittaneet alusta uudelleen ja uudelleen. Olemme luopuneet ystävyksistä ja ihmissuhteista kerta toisensa jälkeen. Me olemme kerta toisensa jälkeen sanoneet ei turvallisuudentunteelle ja valinneet uuden ja tuntemattoman.

Olemme saavuttaneet paljon ja suurin osa siitä on ollut täysin onnesta kiinni.

Valitsimme elää lasten pikkulapsiajan Kalifornian lämmössä. Piilaakso tarjosi mahdollisuuden väistää kuravaatteet ja loskan vaippaikäisten lasten kanssa. Se kuitenkin tarkoitti luopumista ja ajoittain hyvinkin raskasta arkea ilman turvaverkkoja.


Olemme saavuttaneet paljon ja suurin osa siitä on ollut täysin onnesta kiinni. Olemme olleet onnekkaita, ettei kummankaan meidän mielenterveys ole pettänyt. Olemme olleet onnekkaita, että lapsemme ovat olleet terveitä. Olemme olleet onnekkaita, että tänäkin keväänä minun terveystilanteeni ei vienyt mielenterveyttäni.

Tästä on ehkä kyse niin monessa asiassa. Onnesta.

Kun olin melanooman kontrollissa toukokuussa, kysyi lääkäri minulta miten pääni kesti diagnoosin ja sen tuoman henkisen painolastin. Kerroin hänelle totuuden. Sen miten alkuun se säikäytti, mutta miten osasin järkeillä asian itselleni parhain päin lopulta ja elää vain hetken kerrallaan. Miten kevät oli täynnä kaikkea; reuma, munasarjasta löytynyt kysta, talon osto, remontti, lasten koronakaranteeneja, työelämän mylleryksiä. Lääkäri kuunteli minua ja naurahti sanoen, että on oikeasti ihme, ettei mielenterveyteni ole järkkynyt, ei sen takia että sairastuin melanoomaan vaan sen takia mitä kaikkea muuta olen käynyt läpi kuluneen vuoden aikana.


Tästä on ehkä kyse niin monessa asiassa. Onnesta.
Olen ollut elämässäni ylipäätään onnekas. Se, että olen saanut lähes kaiken mitä olen uskaltanut toivoa, ei oikeastaan ole ollut vain minun ansioita. Se on ollut myös puhtaasti tuuria. Tietäni ovat suojanneet onnenkantamoiset koko elämäni. Tuuria, että vanhemmillani ei ole ollut päihde- tai mielenterveysongelmia; onnea, että opiskelu on ollut minulle aina helppoa; onnea, että olen aina saanut töitä; onnea, että päädyin yhteen ihmisen kanssa, joka on hyvä; onnea, että Puolison nuoruudessa läpieletyt masennuskaudet saatin kuuriin; onnea, että neljä vuotta on/off kemohoidossa oleminen ei lopulta vienyt minulta mahdolisuutta biologisiin lapsiin ja että selvisin niistä muutenkin lähes kuivin jaloin.

Kun yhteiskunnassa on keskusteluita siitä, että olemme jokainen oman onnemme seppiä, en voisi olla enempää eri mieltä asiasta. Ei se, että me päädyimme Piilaaksoon ollut lopulta oikeasti meidän ansioita, se oli tuuria. Ei se, että me päädyimme Englantiin, Berliiniin, Intiaan tai minnekään muuallekaan ollut puhtaasti meidän ansiota. Ne olivat kaikki onnekkaita tapahtumasarjoja, joihin meillä oli valmius tarttua, koska olimme tarpeeksi onnekkaita, että elämämme oli siinä kunnossa, että meillä oli mahdollisuus siihen.

Meidän lapsemme elävät tällä hetkellä lapsuutta, jota voisi uskaliaasti kutsua onnelliseksi. Uskon heidänkin olevan juuri nyt onnekkaita. Ja sydämestäni toivon sen onnekkuuden jatkuvan. Kukapa ei haluaisi omalle lapselleen muuta kuin parasta?

Me emme voi valita millaiseen perheeseen me synnymme ja millaiset lähtökohdat me elämään saamme.

Silti yhteiskuntamme keskustelu pyörii kerta toisensa jälkeen sen ympärillä, miten me muka olemme oman onnemme seppiä. Tuota sanapartta ja ajttelutapaa syötetään lapsille jo pienestä pitäen. Kouluissa kuulee mainittavan, että jokainen oppilas on samalla viivalla ja loput on sitten omasta viitseliäisyydestä kiinni. Lehtien palstat pursuavat tekstejä siitä miten se on meistä itsestä kiinni saako hyväpalkkaisen työn, saako työtä lainkaan, selviääkö laskuista, voiko ostaa itselleen talon tai asunnon vai voiko ostaa edes makaroonipussia ruuaksi.
Hoetaan mantran lailla Suomen olevan tasa-arvoinen maa, jossa jokaisella on samat lähtökohdat ja oikeudet olettaen, että me synnymme kaikki tasa-arvoiseen tilanteeseen.


Näin ei vain ole. Me emme voi valita millaiseen perheeseen me synnymme ja millaiset lähtökohdat me elämään saamme. Me emme voi valita millaisen mielen me saamme ja millaista apua me oman mielen ongelmiin me saamme ja kuinka ajoissa.
Me emme voi valita miten vaikkapa omat lapset reagoivat elämän kolhuihin ja aallokkoon.

Helsingin Sanomat kirjoitti koskettavan ja ihon alle menevän artikkelin perheestä, jonka 17-vuotias lapsi kuoli otettuaan fentanyyliä luullen sitä joksikin toiseksi huumeeksi. Perhe oli perhe joka monen mittakaavalla oli myös saanut kaiken. Oli hyvät työt elämä Piilaaksossa. Oli elämä ja kaikki kunnossa. Silti kävi näin.
Eikä se ole kenenkään syy. Elämän jakamia onnen kantamoisia ei voi kontrolloida. Lapsi olisi myös voinut selvitä myrkytystilasta tai tai saada näppeihinsä oikean bentson. Se kuuluisa huono tuuri kuitenkin jakoi toisenlaiset kortit.

On tärkeää muistaa, että me emme Suomessakaan lähde kaikki samalta viivalta tähän elämään

Minulla on lähipiirissä ihmisiä, joiden elämä on ollut lähes aina huonoilla korteilla pelaamista. He ovat lapsuudesta asti olleet siinä riskiryhmässä, joiden kohdalla on ollut suorastaan ihme, että he eivät ole päätyneet todella heikkoon asemassa yhteiskunnassa. Silti yllättävän moni heistä on pyristellyt pinnalle, selvinnyt kolhuista, loppujen lopuksi puhtaasti onnen saattelemana. Yhtä monta ihmistä on lähipiirissäni, joilla kaiken ulkoisen mittakaavan mukaan pitäisi olla asiat kunnossa, mutta silti heidän elämänsä on luisunut päihdekierteeseen, jolle ei näy loppua. Siinä ei ole auttanut varakkaat ja välittävät vanhemmat, hyvät tutkinnot tai lapsuus, joka oli onnellinen.


Joudun tietoisesti ravistamaan itseni usein irti näistä ajatuksista. En siksi, ettei se olisi totta, vaan siksi, että jos ajattelen liikaa sitä miten yritän antaa omille lapsille mahdollisuuden hyvään elämään ja silti  jokin pieni sattuma voi silti pilata sen, ahdistun.
On tärkeää muistaa, että me emme Suomessakaan lähde kaikki samalta viivalta tähän elämään. Samoin on tärkeää muistaa, etteivät ihmisten saavutukset ole aina yksin kiinni heidän yrittämisestään tai ponnistueluistaan. Paljon on myös kiinni tuurista ja onnesta. Siitä millaisia turvaverkkoja ja tukipilareita ihmisellä elämässään on. Siitä jättääkö muu elämä mahdollisuuden tarttua niihin kuuluisiin tilaisuuksiin.

Tämän minä toivoisin kaikkien muistavan nytkin kun koulut kohta alkavat ja oppilaat aloittavat uuden oppivuoden. Ei se ole aina omista taidoista kiinni. Ei tuomita lasta tai hänen kavereitaan pahimmillaan itseään toteuttavilla kirouksilla,  eikä viljellä ajatusta siitä, että sille kuuluisalle huipulle pääsee vain kovalla työllä ja omalla tahdonvoimalla.
Hyvää viimeistä lomaviikkoa koululaisille!

Ps. Viimeinen setti kännykkärpäspyjä kuvituskuvana. Jatkossa siirryn taas laadukkaisiin kamerakuviin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentit (1)

Leena Neuvonen
9.8.2021 12:03
Kiitos taas Rakas Annu "kolumnistasi". Monia ihania muistoja nousi pintaan Jeron nurkkakulmilta. Sinun juttusi ovat tosi voimaannuttavia. Terv . Leena mummeli

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.