Puhutaanko siellä koulussa Amerikkaa?

Miten lapsi oppii vieraan kielen.
Kuinka raskasta on lapselle joutua ympäristöön (kouluun) jossa muut lapset puhuvat kieltä jota he eivät ymmärrä?
Oppiiko lapsi vieraan kielen?
Kadottaako hän oppimisen myötä taidon puhua äidinkieltään?

Kysymyksiä joita varmasti jokaikinen ulkomaille vieraan kielen alueelle muuttanut, tai muuten kahden kielen kanssa elävä pohtii.

Ajattelin avata teille hieman meidän tilannettamme, nyt ensiksi Esikoisen kohdalla. Teen myöhemmin toisen postauksen jossa ruodin enemmän Kuopuksen kielitaitoa, siinä on kuitenkin joitain eroja Esikoiseen verrattuna.

Meillä lähtötilanne on ollut se, että lapsemme ovat jo valmiiksi kaksikielisiä. Olen itse kasvanut kaksikielisenä, enkä ole koskaan kokenut sitä millään tavoin ongelmalliseksi.
Monesti kuulee sanottavan, ettei kaksikielinen koskaan opi kumpaakaan äidinkieltään täydellisesti ja puhuu huonosti molempia.
Tähän en oikein osaa sanoa varmaa vastausta.
Koen, että tämä ehkä pitää paikkansa tietyllä asteella minun kohdallani. Mutta toisaalta sitten taas kun kuuntelen sisaruksiani niin moni heistä puhuu aivan täydellisesti sekä suomea että sveitsinsaksaa. Itse teen sitä klassista virhettä, jossa käännän esimerkiksi saksalaisia sanoja suoraan suomeksi, saadakseni kuulla ettei sellaista sanaa tai käsitettä oikeasti ole edes suomen kielessä.  Lisäksi sekoitan kyllä sujuvasti eri kieliä keskenään. Puhun sitä monen kammoksumaa sekakieltä jossa vilisevät englannin ja suomenkieliset sanat sekaisin. Puolisolle puhun tätä enemmän kun kenellekkään muulle. Sisarusteni kanssa puhuessa vaihdamme kesken lauseen sujuvasti suomesta-sveitsinsaksaan ja takaisin. Myönnän että olemme varmasti jokaisen kieltenopettajan kauhistus ja kielitieteilijöiden malliesimerkki siitä miten käy kun vahvana kielenä on useampi kuin vain yksi ainoa kieli.

Kolmannen sujuvan kieleni, eli englannin, opin vasta aikuisena. Toki opiskelin englantia kuten muutkin suomalaislapset kolmannesta luokasta lähtien. Olin siinä jopa ihan hyvä.
Kunnes lukion ensimmäisellä luokalla tulivat opettajien pakkolomautukset jotka kohdallani osuivat juuri tärkeisiin englanninkielen kursseihin. Tipuin kärryiltä enkä koskaan enää saanut niitä kiinni. En kirjoittanut englantia. Kirjoitin pitkän Saksan, koska sen osasin. Menin sieltä mistä aita oli matalin, myönnän.
Englannin oikeasti opin vasta kun 23 vuotiaana keksin lähteä Englantiin yliopistoon opiskelemaan. Osasin siis kyllä jotain, mutta hyvin, hyvin alkeellisella tasolla. Englannissa ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa, oli pakko oppia jos halusi valmistua ja oppia.
Ja niin minä opin.

Asuimme 6 vuodesta 4 vuotta Itä-Lontoossa ja ne ystävät kenen kanssa vietin eniten aikaa olivat sieltä kotoisin, joten minä myös opin itälontoon aksentin. Siinä missä Puoliso puhuu kaunista ja puhdasta “yläluokan” englantia, puhun minä “duunareiden” englantia ja väännän sanoja kuten raksamiehet konsanaan.
Vaikka puhunkin nykyään sujuvasti englantia, suomea ja sveitsinsaksaa, muistan kuitenkin ne samat tuskan vaiheet mitä lapsenikin käyvät nyt läpi.

Lapsillamme tilanne on kutakuinkin sama kuin minulla aikanaan Englantiin muuttaessamme.
He siis puhuvat valmiiksi jo kahta kieltä. Kyky oppia uutta kieltä on heillä tavallaan jo valmiina.
He myös oppivat vuosien 2016-2017 aikana, kun olimme täällä ennen viisumisotkuvuotta Suomessa, ymmärtämään englantia ja jopa hieman puhumaan sitä.
Oppi kuitenkin unohtui vuoden aikana Suomessa kun englantia ei kuullut eikä kukaan sitä heille puhunut.

Joku voisi todeta, että kun kerta tiesimme että olemme tulossa takaisin niin miksi emme sitten puhuneet heille vaikkapa englantia kotona. On kuitenkin muisetttava, että me tosiaan teemme jo nyt töitä ylläpitääkseemme kahta kieltä lastemme arjessa. Puoliso puhuu lapsille suomea, minä vain ja ainoastaan sveitsinsaksaa.

Kun lapset olivat pieniä he puhuivat enemmän sveitsinsaksaa kuin suomea. Nyt se on kääntynty toisin päin. He puhuvat usein keskenäänkin suomea.
He kuitenkin ymmärtävät täydellisesti sveitsinsaksaa enkä minä koskaan puhu heille muuta.
Kun olen heidän kanssaan kaksin tai kolmisin puhuvat he useinmiten minulle myös sveitsinsaksaa takaisin. Kuitenkin heti kun Puoliso tulee kotiin kääntävät he oman puheensa Suomeksi. Esikoiselle on tullut tavaksi “tulkata” minun sanomisia Puolisolle ääneen, vaikka ne eivät edes olisi kohdistuneet Puolisoon.

Moni kaksikielinen stressaa lasten kielitaitoa, itse en jaksa sille tielle lähteä. Tiedän, lasteni osaavan ja ymmärtävän sveitsinsaksaa vaikka juuri nyt Suomi onkin heillä vahvempana. Tilanteissa jossa he joutuisivat käyttämään sveitsinsaksaa he pärjäisivät. Ja jos he joskus vaikkapa asuvat saksassa, aktivoituu kieli heidän päässään varmasti täysin aktiiviselle tasolle muutamassa viikossa.
Tärkeintä minun mielestäni on luoda hyvä perusta.
Se kieli asuu sen jälkeen kyllä heissä ja tulee esiin kun on tarve.
Tämän minä sanon oman kaksikielisen lapsuuteni kokemuksella.

Kun Esikoinen aloitti elokuussa koulun, ei hän oikeastaan ymmärtänyt englantia kuin hieman.On vaikea sanoa kuinka paljon, koska lapsen testaaminen aiheesta on vaikeaa.  Kieli jännitti häntä jonkin verran etukäteen. Usein kysytty kysymys iltaisin oli ”Puhutaanko siellä koulussa sitten Amerikkaa?”

Esikoinen kuitenkin ymmärsi tarpeeksi voidakseeen osallistua telinevoimisteluun ja pystyäkseen seuraamaan silloin tällöin englanninkielisiä piirrettyjä. Mutta hän ymmärsi liian vähän voidakseen täysin ymmärtää vain puheella annettua tehtävänantoa tai ohjetta. On lapsia jotka alkavat puhumana koulussa/päiväkodissa heti kun oppivat edes muutaman sanan. Kokeilevat sanoja ja oppivat sitä kautta nopeasti uusia.

Esikoinen ei ole näitä lapsia.
Ensimmäiset pari kuukautta hän ei puhunut luokassa sanaakaan.
Siis ei sanaakaan.
Ei mitään.
Aluksi hän ei varmasti oikein osannutkaan.

Luulen, että aluksi koulunkäynti oli hänelle oikeasti äärimmäisen raskasta jo pelkästään sen takia että hänen piti olla monta tuntia päivässä ympäristöss jossa kukaan ei puhunut sellaista kieltä jota hän olisi ymmärtänyt.
Joten hän vaikeni, katseli mallia muilta lapsilta ja keskittyi opettajan eleisiin.
Onneksi Esikoinen on kuitenkin luonteeltaan aktiivinen ja utelias. Haluaa olla osa ryhmää ja on oppinut voittamaan ujoutensa kun hänelle vain annetaan aikaa.

Pikkuhiljaa opettaja alkoi kertoa että Esikoinen on sanonut sanan tai kaksi.
Ja välillä hän kuulema innostuu leikin temmellyksessä sanomaan jotain sanoja, mutta säikähtää sitten omaa puhettaan ja vaikenee.
Esikoinen on oppinut ymmärtämään englantia niin hyvin että pystyy ohjailemaan opettajaa. Hän viittaa luokassa innokkaasti ja kun opettaja antaa hänelle vastausvuoron kertoo hän nyökkäyksin ja käsielein mitä tarkoittaa. Opettaja puhuu lapsen ajatukset ääneen ja Esikoinen joko nyökkä tai ravistelee päätään sen mukaan osuuko opettaja oikeaan. 

Hieman hankala kommunikointitapa, mutta olen todella kiitollinen opettajalle joka on tähän lähtenyt mukaan. Näin Esikoinen on saanut itsensä kuuluvaksi, on saanut varmistettua itselleen paikan luokan yhteisöstä ja kokee kuuluvansa ryhmään. 

Hän ei siis puhu vieläkään kuin ihan sattumalta yksittäisiä sanoja, mutta selkeästi ymmärtää.
Ja ymmärtää paljon.
Uskon lapsen alkavan puhua kun hän on kerännyt riittävästi rohkeutta. Luulen Esikoisen olevan niitä lapsia jotka eivät puhu ennen kuin osaavat kutakuinkin täydellisesti muodostaa lauseita.

Helpolla tähänkään pisteesee ei olla päästy.
Noin kuukausi takaperin Esikoinen sanoi eräänä iltapäivänä meidän istuessa ruokapöydän ääressä piirtämässä, että hän haluaisi olla jo Suomessa. Kysyin miksi. Lapsi katsoi minua ja sanoi “Koska siellä koulussa minä ymmärtäisin kaiken ja osaisin kertoa kaikki ne asiat joita ajattelen” 

Turhautumista on siis ollut. Turhautumista siihen ettei ymmärrä, ettei voi puhua, ei voi kertoa ajatuksiaan, ei voi jakaa mielipidettään. Esikoinen puhuu paljon. Kotona hän puhuu lähes tauotta. Siksi on varmasti turhauttavaa ja väsyttävää viettää 6 tuntia päiväst ilman että voi puheen avulla ilmaista itseään. Se näkyy toki myös levottomuutena iltaisin. Kotona ollaan sitten kokoajan äänessä, jopa syödessä pitää hyräillä tai ölistä jotain.

Koen meillä käyneen tuurin Esikoisen koulujärjestelyn kannalta siinä, että aluksi heillä oli tosiaan 2,5kk lyhyemmät päivät. Tämä auttoi siinä ettei lapsi uupunut täysin kun päivät olivat vain 3,5 mittaisia aluksi.

Lisäksi 3,5 tunnin päivissä heillä oli oikeastaan vain yksi selkeä välitunti, loput ajasta oli ohjattua opetusta. Ohjattu opetus oli Esikoiselle alussa helpompaa, koska kaikki tekivät mitä opettaja pyysi. Ei tarvinnut itse omaehtoisesti yrittää tutustua toisiin lapsiin ilman yhteistä kieltä. Tutustuminen tapahtui ohjatun tekemisen ohessa. Ja tämä selkeästi oli Esikoiselle helpompaa.

Nyt kun päivät ovat pidentyneet, on hän jo saanut itselleen ystäviä. Ystäviä jotka selkeästi eivät välitä siitä että hän ei puhu kovin paljon jos lainkaan.
Kaikki kaksikieliset lapset testataan kielitestein koulun alussa, ja mahdollisesti myös kevätpuolella lopussa. Itseäni tämä ei häiritse, pidän vain hyvänä että lapsien kielitaito tarkistetaan ja heille tarjotaan sen mukaan tukea.

Esikoinen arvattavasti sai hyvin alhaiset pisteet kielikokeesta, tarkoittaen että hän on noviisi puhuja. Tämä oikeuttaa hänet (puhun oikeudesta en pakosta kuten moni muu jonka lapsi joutuu tähän ryhmään) pienryhmäopetukseen jossa hän ja muut sama tason oppilaat opettelevat englantia erityisopettajan kanssa.

Vanheinpain vartissa opettaja esitteli joitain testejä joita oli teettänyt Esikoisella testatakseen kuinka hyvin hän osaa kirjaimia ja numeroita. (Opettaja teetti siis näitä testejä kaikilla lapsilla, näitä tehdään pitkin vuotta) Osan testeistä Esikoinen oli suorittanut ihan hyvin osan taas vähemmän hyvin. Kun kysyin miten testit tehtiin kertoi opettaja että hän kertoi lapselle mitä häneltä halutaan ja lapsi sitten suoritti testin ilman lisäohjausta.
Nyökkäsin ja totesin sen selittävän epäsuhdan eri tehtävien suorituksen välillä.

Esikoisella selkeästi jotkut tehtävät olivat menneet huonommin, ei sen tähden ettei hän olisi osannut niitä, vaan koska hän ei ollut ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan.
Esimerkkinä: Lapselle oli annettu paperi jossa oli kymmenen laatikkoa järjestyksessä. Opettaja ohjeisti että laatiokoihin tulee kirjoittaa numerot ykkösestä kymppiin. (Write numbers one through ten). Mitään muuta ohjeistusta ei  opettja testin puitteissa voinut antaa. Esikoinen kuuli opettajan sanovan yksi ja kymmenen. Joten hän kirjoitti ensimmäiseen laatikkoon numero 1 ja viimeiseen numero 10. Ja loput hän jätti tyhjäksi.
Testin mukaan hän kuitenkin osasi vain numerot 1 ja 10. Oikeasti lapsi osaa kirjoittaa numerot 1-100 tällä hetkellä.

Tämä ei siis meitä häirtise, koko lapsen testaus tässä vaiheessa tuntuu turhalta, vaikka lapsi ymmärtäisikin kieltä, mutta tämä osoittaa mielestäni vain ongleman siinä että jos lasta joka ei vielä täysin ymmärrä kieltä testataan muissa osa-alueissa sillä kielellä jonka hän osaa, ei lopputulos tietenkään vastaa totuutta.

Mutta Esikoinen oppii.
Hitaasti mutta varmasti. 

Viime viikolla autossa kuuntelimme Sister of mercyn “when you don’t see me” kappaletta ja yhtä äkkiä Esikoinen sanoo kuulleensa tämän laulun myös suomeksi. Sanon hänelle että en usko että tätä on suomeksi. No sveitsiksi sitten hän tokaisee. Sanon että tuskin meillä tätä laulua on myöskään sveitsiksi. Lapsi suuttuu ja ärähtää takapenkiltä minulle “Aivan varmasti on. Miten muuten minä voisin tietää mitä he laulavat tuossa!” 

Lapsi siis ymmärtää, muttei itsekään täysin käsitä oman ymmärryksensä rajoja. 

Myös kun luin hänelle sunnuntai-iltana hänen koulun kirjakassista saamaansa kirjaa huomasinkin lapsen osaavan enemmän kuin aikaisemmin. Yleensä olen lukenut lapsille englanninkielisiä kirjoja siten, että luen ensin englanniksi lauseen jonka jälkeen käännän sen sveitsinsaksaksi. Nyt luin englanniksi ja päätin kokeilla osaisiko lapsi itse kääntää lauseet. 2/3 lauseesta hän osasi kääntää ilman mitään apua.

Se koska hän uskaltautuu puhumaan, se lienee eri asia sitten. 

Mutta sen sijaan että näistä kieliasioista ahdistuu, kannattaa nämä mielestäni ottaa mielenkiinnolla ja avoimin mielin vastaan. Ymmärrän, että tilanne on eri jos lapsi on teini-ikäinen ja ajatuksena on elää ja asua ulkomailla mahdollisesti vielä vuosikausia ja lapsen suomenkieli takkuaa.
Olisihan se ihanaa että oma lapsi puhuisi sujavasti montaa kieltä.

Itse suhtaudun asiaan rennommin, ajattelen että jos lapsi on kerran kielen osannut, oppii hän sen uudelleen kun se aktvoituu. Eli kun on jostain syystä pakko taas oppia, ympäristön, työn tai jostain muusta syystä. Se mikä on tärkeintä on että lapselle tarjotaan mahdollisuudet kuulla ja olla kosketuksissa siihen kieleen koko ajan. Siksi meillä Puoliso puhuu lapsille suomea, minä sveitsinsaksaa ja koulu hoitakoon englannin.

He oppivat mitä oppivat.
Elämä näyttää loput.

– kuvat eivät taaskaan kerran liity tekstin aiheeseen. Nämä on otettu viikonlopulta kun kävimme haikkaamassa 5,5km reitin kukkuloilla. Ansaitsisin varmasti jo palkinnon siitä että liitän täysin irrelevantteja kuvia teksteihin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com