Pride – pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä

Tällä viikolla on juhlittu Pride- teemaviikkoa. Helsinki Pride siirtyi syyskuulle koronan takia.
Korona estää tapahtumat edelleen, mutta temaattisesti viikkoa on juhlistettu monin erilaisin tavoin.
Kun joskus useampi vuosi takaperin aloitin ensimmäisen kerran puhumisen pride teemasta ja sen tärkeydestä lasten kasvatuksessa täällä blogissa oli kommentointi osittain hyvin kirjavaa.

Moni koki aikaisempien kirjoitusteni kommenttikenttien perusteella, että sukupuolisensitiivisyydessä on lyöty ylitse, että pride teemaa tuutataan joka nurkasta ja että koko aihe kyllästyttää. “Juu, juu, on tärkeää, mutta en nyt jaksa enää”, oli monien mielipide.
Sitten oli niitä, jotka yksintein leimasivat ne ongelmat joita toin esiin vain ja ainoastaan Amerikan ongelmaksi. Minulle vakuutettiin, että Suomessa kasvatetaan lapset niin koulujen, varhaiskasvatuslaitosten kuin perheidenkin toimiesta suvaitsevaisiksi, sukupuolisensitiivisiksi ja tasa-arvoiseksi.
Kolmas ryhmä taas oli sitä mieltä, että minä valehtelen, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan kun kehtaan mennä kertomaan heille, että sukupuolia on enemmänkin kuin vain se mies ja nainen.
Toki siellä oli myös se ryhmä, joka kiitteli asian esiin nostamista. Oli heitä, jotka erikseen laittoivat viestiä miten ilahtuivat että teemasta puhutaa, ja vielä lapsiperhekeskeisessä blogissa.

Joten tässä minä olen taas puhumassa siitä. Priden merkityksestä ja sen tärkeydestä, että me kaikki puhumme tästä uudelleen ja uudellen. Myös pride-viikon ulkopuolella. Arjessa ja jokapäiväisessä elämässä.

Olemme nyt asuneet Suomessa kahdeksan kuukautta. Lapsemme ovat olleet osana suomalaista varhaiskasvatusta ja koulusysteemiä. Olemme hankkineet tietoa ja yrittäneet selvittää mitä kaikkea kuuluukaan täkäläisiin opetussuunnitelmiin ja linjauksiin.

Helsingin kaupunki linjaa dokumentissa  Suunnitelma sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi Helsingin kaupungin  palveluissa ja toiminnoissa 2019-2021 esimerkiksi näin: Tavoitteena on, että sukupuolten moninaisuudesta tulisi kaupungin palveluissa arkipäivää.
Todellakin tavoittelemisen arvoinen asia.
Ainakaan vielä se ei kuitenkaan mielestäni näy.

Valitettavasti olen siis surukseni joutunut huomaamaan ettei sukupuolten moninaisuus ole arkipäivää ainakaan vielä Suomessakaan. Uskallan väittää, että kokemukseni Helsingistä ovat kutakuinkin samankaltaisia  mitä ne olisivat muualtakin Suomesta.

Esikoisemme käy kaksikielistä koulua ja Kuopus englanninkielistä esikoulua. Kun keskustelin lasten kanssa tällä viikolla jälleen kerran sukupuolten moninaisuudesta kotona tuli esiin englannin kielen pronominit. Puhuimme siis siitä miten tyttö ja poika ovat vain kaksi sukupuolten kirjossa. Että on olemassa myös monia muita. Kuopus kertoo heidän puhuneen esikoulussa erilaisista perheistä ja erilaisista ihmisistä. Että saa rakastaa ketä vain.

Lapsi kysyy tiedonjanoisena mikä on muun-sukupuolisen pronomini. Puhuimme pitkän aikaa they pronominista ja tavasta miten sen voi kertoa ja miten se on aivan yhtä hyvä pronomini kuin she tai he. Esikoinen toteaa keskustelun lopuksi, että miksi hänen koulussaan ei ainakaan tarjota vaihtoehtoa she ja he pronomineille. Pysähdyn lapsen toteamuksen äärelle ja mietin onko tosiaan noin.  

Luin lapsen koulun viestit läpi ja huomasin hänen olevan oikeassa. Siellä ei tosiaan puhuta mitenkään muutoin kuin näissä kahdessa muodossa. Mitään muita pronomineja ei yritetä eikä tarjota käytettäväksi.

Jään miettimään pitkäksi aikaa, miksi tämä on näin vaikea aihe.
Miksi ihmisille on niin vaikeaa sisäistää useampien sukupuolien olemassaolo?

Ymmärränhän minä toki, että ei se ole helppoa. Ei ole helppoa opetella pois sellaisesta ajattelutavasta, johon on kasvanut ja johon meidät on yhteiskunnan puolesta kauan myös kasvatettu. Ei ole helppoa katsoa peiliin ja myöntää tehneensä itse asiassa juuri ne kaikki klassiset virheet,  joita sukupuolisensitiivisyydellä nyt yritetään välttää.

Ymmärränhän minä, ettei ole helppoa myöntää, että on koko ikänsä jaotellut ajatuksissaan ihmiset tasan kahteen sukupuoleen. Ei ole helppoa tunnustaa, että on ehkä vitsaillut oman tyttöoletetun lapsen saaneen nyt kaverin poikaoletetusta tulevan puolisonsa. Ei ole helppoa myöntää kertoneensa jotain homovitsejä tai olettaneensa lyhyttukkaisen nuoren automaattisesti olevan poika. Ei ole helppoa myöntää, että koska itselle syntyi tyttöoletettu puhuukin hänestä koko ajan tyttönä ja ostaa hänelle mekkoja ja hörhelöitä. Vakuuttaen kaikille lapsen olevan tietenkin tyttö. Vaikka mistäpä sen voi tietää. Lapsi voi myös toistaa opetettua stereotyyppistä käyttäytymismallia, jota hänelle syötetään. Ja vasta teini-iässä tai aikuisena se paha olo väärään boxiin tunkemisesta purskahtaakin esille.

Totuushan on, että lapset välittävät hyvin, hyvin vähän sukupuolesta.
Kyllä, heille täytyy kertoa että sukupuolia on, että niitä on useita ja etteivät ulkoiset biologiset sukupuolielimet määrittele kuitenkaan sukupuoli-identitteettiä. Mutta loppujen lopuksi minun kokemukseni on, että lapset ottavat tämän tiedon vastaan, sisäistävät sen ja sen jälkeen he lakkaavat välittämästä mitä sukupuolta toinen tai he itse ovat.
Vasta kun aikuiset alkavat tuoda sitä joka puolella esiin, he alkavat pohtimaan sitä.

Ongelma olemmekin me aikuiset. Me olemme heitä, joille sukupuoli on ongelma. Ja meidän käytöksemme omia tai toisten ihmisten lapsia kohtaa muodostaa sen ongelman, josta jotkut lapset voivat pahastikin kärsiä. Me aikuiset olemme niitä, jotka jaottelee lapset tyttöihin ja poikiin ja opetamme samalla muutkin lapset tekemään niin. Me aikuiset olemme heitä, jotka opetamme että on vain tietynlaisia perheitä eikä nainen voi rakastaa naista tai mies miestä. Me aikuiset olemme heitä, jotka omalla käyttäytymismallillamme annamme lapsille esimerkin siitä millaista käytöstä heiltä heidän sukupuolensa perusteella odotetaan. Se, miksi toisen ihmisen sukupuoli on meille aikuisille ongelma, se on minulle mysteeri. Sitä minä en ole tähän päivään asti saanut selville. 

Ja myönnänhän minä, ei ole helppoa muuttaa tätä kaikkea. Omia ajatuksiaan, puhetapaa, omaa käyttäytymistään. 
Voi kuulkaa, tämän polun minäkin olen kävellyt läpi. Saanut itseni kiinni pohtimasta voinko ostaa vaaleanpunaista paitaa poikaoletetulle lapselle, puhuttelmasta lapsijoukkoa pojiksi. Olen havahtuntut huomaamaan käyttäväni she/he pronominiä vaikken todellakaan ollut varma oliko keskustelukumppani tai ihminen kenestä puhun identifioinut itseään mieheksi/naiseksi. Olen joutunut itse katsomaan peiliin satoja kertoja ja joutunut myöntämään kompastuneeni taas vanhan käyttäytymismallin asettamiin heteronormatiivisiin seiniin. Mutta näistä kerroista oppii. Joka ikisestä.

Olen keskustellut lukuisten ja lukuisten muun-sukupuolisten, trans-ihmisten, homojen ja lesbojen kanssa. Olemme käyneet pitkiä keskusteluita siitä miltä heistä on tuntunut kasvaa heteronormatiivisessa ympäristössä. Olen kuunnellut ja yrittänyt oppia.
Minulla on vieläkin pitkä matka ja paljon opittavaa.

Mutta tärkeimmän asian olen ehkä sisäistänyt:
Se ei riitä, että sinä olet suvaitseva.
Se ei riitä, että sinä olet sitä mieltä, että jokainen olkoon mitä on, kunhan ei tuo sitä sinun ovellesi.
Se ei riitä, että sinä ajattelet ettei asia koske sinua.
Se ei riitä, että olet sitä mieltä, että on hyvä että näistä asioista puhutaan.

Tähän muutokseen tarvitaan enemmän. Tähän tarvitaan aktiivista otetta. Tähän tarvitaan jokaisen oman ajatusmaailman muutosta. Ei riitä, että ajattelee jonkun muun hoitavan tämän sinun puolestasi. Ei kukaan muu hoida sitä. 

Yhteiskunta olet myös sinä. Sinun tehtäväsi on omalta osaltasi valvoa, että tässäkin asiassa toteutuu tasa-arvo ja ihmisoikeus. Sinun tehtäväsi on näyttää esimerkkiä ja muuttaa omaa käytöstäsi, mutta myös pyytää ja vaatia sitä muilta.

Totuus on, kuten jo aiemmin totesin, että suurimalle osalle lapsia, sukupuolella ei ole mitään väliä. He eivät välitä kutsutaanko heitä tytöiksi tai pojiksi. Mutta sitten siellä joukossa on heitä, jotka eivät näihin kahteen vanhanaikaseen laatikkoon sovi. Ja he kärsivät tästä jaosta. Lapselle, joka on tyttö tai lapselle, joka on poika, ei tule minkäänlaista harmia siitä, että häntä kutsutaan lapseksi tytön/pojan sijaan. Lapselle ei tapahdu mitään harmia siitäkään, että hän saa vapaasti valita oman prononiminsä englanninkielessä, jos vaihtoehdot tuodaan alusta asti esille tasa-arvoisessa muodossa: she/he/they.

Jos tämä tapa antaa lapselle kasvurauha löytää itsensä tai olla oma itsensä ei toteudu, on niitä lapsia joilla seuraukset voivat aiheuttaa ahdistusta ja vakavaakin oireilua. Lasten edun nimissä, en siis ymmärrä miksi kukaan ei näkisi sitä vaivaa ja yrittäisi muuttaa omaa käyttäytymismallia jos se voi johtaa siihen, että tulevaisuudessa meidän nuoret ja aikuiset olisivat vähemmän ahdistuneita.

Haastankin nyt jokaisen aikuisen pohtimaan omaa tapaansa puhua ja tehdä heteronormatiivisia päätelmiä, oletuksia ja tekoja arjessa. Mitä jos katsoisit peiliin ja aloittaisit muutoksen itsestäsi. Askel kerrallaan. Kohti tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja paremmin voivaa yhteiskuntaa?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com