Pieni suuri unelma

“Unelma. Mikä se on ?” Kysyy Esikoinen kesken kerhomatkan.
“Onko se ajatus?”
Kerron, että Unelma on toive jostain mitä haluaisi. Se voi olla ihan pieni asia, tai tosi suuri.
Lapsi pyöräilee vimmattua vauhtia eteenpäin. Pysähtyy, katsoo minua ja kysyy “Saako kaikki ihmiset unelmoida? Entä toteutuuko ne unelmat aina?”

Unelma.
Muista aina unelmoida

Unelmoida paremmasta, unelmoida muutoksesta, unelmoida unelmista.
Silloinkin kun ulkona sataa vettä ja on harmaata.
Kun aamusta asti itkettää ja elämä näyttää siltä, ettei se etene.

Uskalla unelmoida, pienistä asioista, lämmöstä, kolibrin surinasta, lasten naurusta.
Uskalla unelmoida hiljaisuudesta, unesta, rauhasta.
Uskalla unelmoida, että epävarmuus loppuu joskus.

Koska unelmat ovat ne, jotka pitävät meidät kasassa.
Unelmat jostain, jota juuri nyt ei ole.
Unelmat ovat kauniita. Unelmat antavat voimaa. Unelmissa asuu elämä. Kuolema ja suru karttaa unelmia.
Unelmointi takaa tulevaisuuden.
Jos ei unelmoi, ei voi rakentaa mitään siltoja kohti tulevaa. Ei ole suuntaa, ei ole määränpäätä.

“Unelmat eivät ole tarkoitettu toteutettaviksi”, sanoi eräs ystäväni.
Olen eri mieltä.
Unelmia kohti täytyy mennä.
Niitä täytyy toteuttaa.
Unelmat on tehty toteutettavaksi.

Utopioita ei tarvitse toteuttaa.
Tiedänhän minä, ettei meillä tule koskaan olemaan sitä suurta huvilaa jonka piharakennuksessa asuisi aasi ja hevonen.
Tiedänhän minä, ettei meillä koskaan tule olemaan yhtä kotia täällä Suomessa ja toista jossain lämmössä.
Tiedänhän minä, etten minä koskaan voi saada kaikki rakastamiani ihmisiä samaan maahan, samalle paikkakunnalle kanssani asumaan.
Ne ovat utopioita.
Maailmoita, joita maalaan tietäen, etten niitä koskaan voi saavuttaa.

Mutta kyllä minä annan itselleni luvan unelmoida tämän välitilan päättymisestä.
Luvan unelmoida auringosta.
Luvan unelmoida seikkailuista toisella mantereella.
Annan itselleni myös luvan unelmoida vahasta puutalosta.
Luvan unelmoida vanhuudesta yhdessä Puolison kanssa.
Unelmoin vähän helpommasta elämästä.
Unelmoin, että ehtisin taas paneutumaan enemmän työhöni.
Unelmoin, että suhteeni lapsiini säilyy rikkumattomana.
Unelmoin, että jonain päivänä en olisi enää väsynyt.
Unelmoin ajasta kun arki ei ole vain pärjäämistä.
Unelmat antavat voimaa.

Ne kertovat halusta jatkaa eteenpäin, vaikka aina ei jaksaisikaan.
Minä unelmoin ennen suuria.
Unelmoin utopioista.
Kun sairastuin unelmat pienenivät.
Elämä sai perspektiiviä.

Opin isältäni, että jos unelmoi pienin askelin, voi ne saavuttaa. Kun vaelsin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa Skotlannin ylämailla, pysähdyimme katselemaan edessämme aukenevaa maisemaa. Kanervat kukkivat luoden purppuran meren silmänkantamattoomiin. Harmaat kivet nousivat polkujen molemmilta puolin ja kivistä rakennetut aidat halkoivat kukkuloita horisonttiin asti. Ilma oli kuulas ja kirkas. Aurinko laski kohti horisonttia.
Isäni laski kätensä olkapäälleni ja sanoi “tämä on ollut yksi minun elämäni unelmistani ja nyt olen täällä”.
Katsoin häntä, hieman yllättyneenä. “Et sinä suuria unelmia ole itselleni asettanut”.
Isäni katsoi minua ja lausui ne sanat jotka muuttivat tapaani unelmoida siitä hetkestä lähtien “Kun minä menetin sinun kaksoissiskosi, lakkasin unelmoimasta suuria. “
Lause, joka seuraa minua aina.
Jos menettää jotain suurta, unelman, voi lakata uskomasta unelmiin.
Se kuitenkin rikkoo ihmisen. Unelmien unohtaminen. Illman unelmaa ei ole tienviittaa.
Unelma on kuin lyhty kaukaisuudessa, valo hämärässä. Jotain jota kohden mennä.
Kerta toisensa jälkeen se on todistettu.

Joten minä koitan pitää kiinni unelmista.
Perhosen kevyistä, hennoista unelmista.
Hetkistä, kuumasta teestä täydellisellä vahvuudella.
Naurusta ystävien kanssa.
Nukahtamisesta Puolison halaukseen.
Lapsen lämpimästä kehosta sylissäni.
Saunan lempeästä lämmöstä.
Koitan jaksaa unelmoida tulevaa, varovaisesti, kuin siitepölyhiukkanen joka lentää mehiläisen jalasta, annan sen laskeutua olkapäälleni hetkeksi. Unelman elämän rauhoittumisesta.
Unelman siitä, että onni ja rauha istahtaa aamuisin taas ruokapöytäämme.

Pieniä, suuria, keskikokoisia.
Paksuilla kirjaimilla kirjoitettuja, kaunolla piirrettyjä.
Hentoja, tuuleen kuiskattuja.
Voimakkaita, pakkaseen huudettuja.
Kohti auringolaskua sanottuja.
Suudelmien välissä mutistuja.
Unelmia kaikki.
Arvokkaita kaikki.
Ne pitävät meidät elossa.
Antavat toivon huomisesta.

Unelmoidaan.
Annetaan itsellemme lupa.
Unelmat ovat tehty toteuttamista varten.

“Minulla on unelma” sanoo Kuopus.
Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, pakkanen värjää nenänpäät punaiseksi ja mereltä käy kylmä viima.
Katson pientä pellavapäistä lastani ja ksysyn hymyillen “Mikä se sinun unelmasi on?”
“Voidaanko me mennä tänään Muumi-kahvilaan?”.
Lokki kaartaa sillan ylitse, syöksähtää kohti vedenpintaa jossa kala hypähtää. Kala pakkasella, lokki näkemässä.
Katson pienen lapseni suuriin sinisiin silmiin, hymyilen silmäryppyni esiin ja lupaan, että voimme me mennä muumikahvilaan, heti kerhon jälkeen, iltapäivällä.

Esikoinen virnuilee sillan kaiteen vieressä.
Nauraa ja sanoo Kuopukselle.
“Näetkö, unelmointi kannattaa”.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com