Perhevapaauudistuksen sijaan asenneuudistus

Kiskon lapset pulkassa kerhoon, kuten jokaisena muunakin arkitiistaiaamuna.
Kerhoon, jonka kaupunki meille ilmaiseksi tarjoaa. Jätän lapseni koulutettujen ihmisten huomaan 3x 2,5 tunniksi, joka arkiviikko.
Meidän perheen tilanne on hyvin erikoinen verrattuna suurimpaan osaan Suomalaisista perheistä.
Lapset ovat meillä kodin ulkopuolisessa hoidossa vain tuon 3x 2,5h viikossa.
Me emme ole nostaneet kodinhoidontukea sitten vuoden 2015.
(Toki tähän vaikuttaa se, että asuimme Amerikassa, emmekä näin ollen olleet oikeutettuja siihen. )

Kuopuksemme on nyt jo yli kolme vuotias, ja on silti kotihoidossa.
Vielä erikoisempaa on se, että tästä huolimatta minä teen töitä ja olen yliopistotason koulutuksen saanut.
Minä en siis ehkä ole lainkaan oikea ihminen puhumaan perhevapaauudistuksesta tai pohtimaan sen ongelmakohtia.
Teenhän kaiken ihan nurinkurin kuin mitä valtaosa Suomalaisista perheistä tekee.
Tai ehkä juuri sen takia olen oikea ihminen tarkastelemaan nykyistä tilannetta ja ihmettelemään sen ongelmakohtia.

Perhevapaauudistus kaatui eilen lopullisesti, eikä siis tule toteutumaan ainakaan tällä hallituskaudella.
Sen jälkeen kun siihen on upotettu kymmeniä, ellei satoja kokous- ja selvitystunteja, ei se etenekään millekään tasolle. Tämä toki oli täysin odotettavaissa sen jälkeen kun selvisi ettei hallitus halunnut antaaa uudistukselle budjettia. Mikään uudistus ei tule ilmaiseksi, koskaan.

Mikä tässä vanhassa mallissa sitten mättää näin pienten lasten äidin silmin?
Perhevapaat ovat niin monitahoinen ja -syinen ongelma, että on vaikea nimetä yhtä yhtä tiettyä ongelmatekijää, saati ratkaisua sille.
Teema on omalla tavallaan äärimmäisen mielenkiintoinen myös samoista syistä. Perhevapaisiin liittyy ja pelaa suurta roolia niin moni asia, tunne ja fakta: kyse on politiikasta, rahasta, työllisyysluvuista, eläkkeistä, mielikuvista, äitimyytistä, isäkuvasta, varahaiskasvatuksen merkitykestä…
Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään.
Olen seurannut eri keskusteluita perhevapaiden uudistuksen eri vaihtoehdoista (kun se vielä oli pöydällä) ja samaan aikaan seurannut myös keskusteluita ja itse elänyt läpi arkea pienten lasten kanssa.

Faktahan on, että valtio haluaisi äiditkin töihin nopeammin kuin mitä nyt taphatuu.
Fakta on myös, että naisten kotiinjääminen köyhdyttää heidän eläkkeitään tuntuvasti.
Faktaa on myös se, että lapsen hoitaa kotona edelleen lähes aina äiti, vaikka isille korvamerkityt vapaat ovatkin nostaneet prosenttuaalista osuutta isien kotiinjäämiselle.

Äidit halutaan töihin, mutta samaan aikaan tehdään sellaisia ratkaisuja, jotka vaikeuttavat äitien työllistymistä ja töihinpaluuta:
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen tekee monelle hankalaksi etsiä töitä.
Päiväkodit ovat myös niin täysiä, ettei lasta välttämättä saada nopealla aikataululla lähimpään päiväkotiin. Jos lapsi pitää viedä monen kilometrin päähän täysin vastakkaiseen suuntaan kuin vaikkapa sisarus ja työpaikka, houkuttelevat työstä luopuminen ja lapsen kotona pitäminen huomattavan paljon.

Suurimmaksi ongelmaksi nousee minun silmissäni kuitenkin se, ettei Suomessa ole mitään järkevää osa-aikatyöjärjestelmää.
Toki laki takaa sen, että toinen vanhemmista voi olla 80% työajalla kunnes nuorin lapsi on kouluikäinen.
Se on kuitenkin hyvin pieni myönnytys. 80% työviikko on edelleen paljon,jos kyseessä on pieni lapsi ja siihen tulevat päälle työ- ja hoitomatkat.

Ystäväni oli 80% työajalla töissä. Käytännössä se tarkoitti, että hän vei lapsen klo 7.30 hoitoon ehtiäkseen klo 8 töihin. Hän lähti työpaikalta klo 13.30 ehtiäkseen klo 15.00 hakemaan lapsen. Kotona he olivat klo 16.00.
Lapsi oli 13 kuukauden ikäinen.
Tätä joka ikinen arkipäivä.
On sanomattakin selvää, että koko perhe oli uupunut.
Mutta vaihtoehtoina oli jäädä joko kokonaan kotiin, kodinhoitotuen varaan, tai sitten tämä.
Ja heidän taloudellisessa tilanteessaan tämä oli ainoa oikea vaihtoehto, sillä eivät asuntolainan maksut hoituneet itsestään.
Väitän, että ystäväni perhe on yksi tuhansista samanlaisista perheistä Suomessa.
Yksi tuhansista uupuneista perheistä, jotka kokevat pikkulapsiajan ja työmaailman yhdistämisen uuvuttavana ja kaikkia henkisesti kuormittavana aikana joka mieluiten haluttaisiin pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti.

Suomessa yksi suurimmista todellisista ongelmista on lyhyemmän työviikon mallin puuttuminen.
Se että meillä on tuo lain takaama 80% työviikko, ei oikeastaan auta asiaa lähes lainkaan, kuten ylllä olevasta esimerksitä huomaatte.
Toki se tuo pientä helpotusta arkeen ja esimerkiksi meidän perheessä se oli arkea jonkin verran helpottava malli, kun 80% työviikkoa teki mies.
Hyvin harvassa perheessä 80% työviikko-oikeutta kuitenkaan käyttää mies.

Meillä se siis tarkoitti sitä, että minä olin lasten kansa viikot kotona, tein sen verran töitä freelancerina kuin heidän kanssaan pystyin. Puoliso taas teki 4 päiväistä työviikkoa ja oli yhden päivän viikosta kotona niin että minä pystyin sinä päivänä tekemään sellaisia töitä, joita en lasten kanssa kyennyt tekemään.
Tämä toimi meille, koska ei oikein muutakaan voinut. Kuitenkin, tämäkään ei ollut mutkatonta. Useamman kuin kerran tai kaksi, piti Puolison tuona kotipäivänään kuitenkin tehdä jotain työasioita. Useammin kuin kerran piti hänen kokonaan skipata vapaapäivä ja mennä töihin koska deadline jne. Useammin kuin kerran piti päivä muuttaa joksikin toiseksi koska työt vaativat niin.
Meidän vahvuutena ja samalla ehkä heikkoutena olivat meidän molempien vanhempien kyky joustaa. Yksityiselämässä ja työelämssä. Joustettiin suuntaan ja toiseen.
Moni muukin joustaa, kunnes katkeaa.

Meidän perhe. Neljä henkeä. Kaksi vanhempaa, kaksi lasta.Uniikki, kuten jokainen muukin perhe.

Useammin kuin kerran tai kaksi kysyttiin meiltä koska tämä järjestely loppuu. Että koska lapset menevät hoitoon ja me palaamme molemmat täyspäiväsesti tuottamaan työtä ja rahaa.

Järjestely.
Niin.
Sana kertoo jo paljon suomalaisesta työmaailmasta.

Suomessa ei ole siis olemassa mitään järkevää, yleisesti käytössä olevaa osa-aikatyön mallia. Vanhemmat ovat joko töissä, lähes täyspäiväisesti, tai sitten he ovat kotona. Välimuotoa ei ole. Lapsi on siis joko kotona vanhemman kanssa, tai sitten hän on hoidossa pitkiä päiviä.
Välimuotoja ei ole.
Tämä ei yksinkertaisesti ole toimiva yhtälö.
Ei, jos halutaan, että mahdollisimman moni nainen palaa nopeasti töihin, ei tipu urapolultaan ja kerryyttää eläkettä ja valtion verokassaa tasaiseen tahtiin. Koska aina on äitejä, jotka eivät halua laittaa lapsiaan vielä 13kk ikäisenä 8 tunniksi päivässä 5 päivää viikossa hoitoon. Aina on perheitä, joille tämä nyt tarjolla oleva malli ei toimi. Mitä vähemmän joustoa malli tarjoaa, sitä enemmän on ihmisiä jotka eivät sitä pysty hyödyntämään eivätkä näin ollen myöskään tuottamaan yhteiskunnalle sen paljon toivomia resursseja: työtä ja rahaa.

Toinen työstettävä kohta Suomen perhevapaakerässä olisi päivähoidon negatiivisen klangin muuttaminen.
Jaktuvasti kuulemme tarinoita siitä miten päivähoito on kamalassa jamassa. Ryhmäkoot kasvavat, hoitajat ovat jaksamisensa äärirajoilla, päteviä hoitajia ei ole, päiväkodit ovat muuttuneet säilytyslaitoksisi ja koko homma on ihan vihoviimeinen paikka jonne lapsesi voit laittaa.
Kuitenkin lähes kaikki jotka lapsensa sitten sinne säilytyslaitokseen vievät ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä palveluun.
Mielikuvat ovat silti vahvoja.
Ja ongelmat aitoja.

Päiväkotien työntekijät ovat kovilla.
Heitä on liian vähän.
Resurssit ovat niin ylikäytöllä, että yhä useampi työntekijä vaihtaa työpaikkaa.
Ryhmäkokojen kasvattamisesta puhutaan jatkuvasti, vaikka kentlät kuuluukin vahvaa vastustusta ja hoitajat kertovat venyneensä jo nyt äärimmilleen.
Mutta sen sijaan, että asioita vain kauhistellaan voitaisiinko niille oikeasti tehdä jotain.

Jos ryhmäkoot olisivat hoitajille inhmillisemmät, pysyisivät hoitajat samoina vuodesta toiseen. Tämä taas johtaisi siihen että lapselle päivähoito ei olisi mikään säilytystila vaan hän oikeasti kykenisi luomaan kiintymyssuhteen myös siellä olevaan työntekijään, jolloin koko ajatus siitä että lapsi on “vieraan” hoidossa saamassa vain kaikki kiertävät flunssa ja vatsataudit muuttuisi.

Myöskin meidän kaikkien asenne vanhemmuus- ja varsinkin äitimyyttiä kohtaan soisi muuttuvan. Ei ole mitään yhtä oikeaa vanhemmuutta.
Ei ole mitenkään sanottua että lapsen on parasta olla vain kotona kunnes hän on kolmevuotias.
Kaikki riippuu lapsesta, ja siitä millaiseen hoitoon hän pääsee. Kaikki riippuu perheen voimavaroista, perheen tilanteesta. Perheestä.
Jos kodilla ei ole tarjota lapselle muuta kuin itsekseen oloa vanhemman kanssa ja omalla pihalla leikkimistä ja lopun aikaa oman kodin sisällä olemista, voidaan kysyä olisiko lapsen parempi olla edes joitakin tunteja viikossa hoidossa.

Onko automaattisesti huono äiti jos pistää lapsensa vuoden ikäisenä päiväkotiin?
Ei.
Onko automaattisesti huono, laiska ja työtäpakoileva jos päättääkin jäädä kotiin lapsen kanssa niin kauan kuin taloudellinen tilanne sen sallii?
Ei.

Silti juuri tämä jaottelu tuntuu olevan se vahvin ihmisten mielessä oleva tapa eritellä perheiden valintoja.
Hyvä tai huono.
Oikein tai väärin.
Keskustelut vaihtoehdoista tyrehtyvät kun pinnalle nousee ikuisuuksia jatkunut kiista siitä missä lapsen on parempi: kotona vai hoidossa. Tällä keskustelulla ei ole voittajaa. Se ei koskaan johda mihinkään.

Malleja, tapoja elää perheenä ja ratkaista oma arki on yhtä monta kuin on perheitä.
Lapset ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, tilanteet ovat erilaisia.

Suomen tämän hetkisen perhevapaakasan suurin ongelma on sen joustamattomuus. On vain kaksi vaihtoehtoa.
Lapsi kotona, lapsi hoidossa.
Vanhempi kotona, vanhempi töissä.
Mitään muokattavaa versiota ei oikein ole kenellekään tarjolla.

Freelancerina minä olen ehkä onnekkaimmassa asemassa. Tai siinäkin joudun korjaamaan, freelancerina, jonka taloudessa on toinen ihminen joka käy täyspäiväisesti töissä ja tuo kotiin vakaat tulot.
Minä voin valita työtaakkaani lasten mukaan.
Voin mukauttaa työni lasten elämän oheen.
Yksityisyrittäjille on olemassa jopa kelalta maksettava tuki jos hän lasten tähde voi tehdä vain 30 tuntista työviikkoa.
Mutta juuri tällaisessa tilanteessa olijoita on hyvin harvoja.

Eli me emme kelpaa mitenkään malliesimerkiksi.

Ongelmana ovat edelleen myös lastenhoidon kasaantuminen naisille. Se on tasa-arvon silmissä asia jota on vaikea ohittaa.
Juuret siihen ovat niin syvällä ja myös tämä on niin monisyinen ongelma ettei siihen pystytä tarjoamaan mitään yhtä ratkaisua.
Kuitenkin selvää on se, että niin kauan kuin miehet tienaavat enemmän kuin naiset, vaikka olisivat samoissa työtehtävissä, ei tähän ongelmaan tulla ratkaisua löytämään, ainakaan helposti. Jos miehen palkka on suurempi kuin naisen, on perheen helpompi valita nainen jäämään kotiin.

Toivoisin vielä näkeväni ajan kun mies voi jäädä töistä kotiin lasten kanssa, ilman että sitä nähtäisiin erikoisena, sakarillisena, esimerkillisenä tai minään muunakaan omalaatuisena ratkaisuna. Että siitä tulisi normi, aivan kuin naisenkin kotiin jääminen.
Se vaatii kuitenkin vielä paljon töitä, monella rintamalla.

Perhevapaauudistus ei siis ainakaan vielä moneen vuoteen toteudu.

Mutta asenteita me voimme silti muuttaa jo nyt.

Me voimme kukin itse miettiä miten me suhtaudumme päiväkoteihin, äiteihin jotka palaavat töihin heti lapsen täytettyä vuoden, äitehin jotka jäävät kotiin kunnes lapsi on kolme, tai jopa seitsemän. Me voimme pohtia miten työpaikkamme suhtautuvat lyhennettyyn työviikkoon, miten puhumme miehille, jotka jäävät kotiin lasten kanssa.

Me voimme tuoda esiin epäkohtia, mutta myös vahvistaa hyviä asioita.
Me voimme alkaa vaatia päättäjiltä muutoksia.
Me voimme kyseenalaistaa nykykäytännön emmekä vain orjallisesti tyytyä siihen.

Jokainen meistä tuntee jonkun, joka tekee asiat eri tavoin kuin itse. Jokainen meistä voi miettiä miten hän suhtautuu heidän valintoihin. Kuuntelemmeko oikeasti vilpittömästi heidän kantaansa, koitammeko nähdä asiat heidän perheensä näkökulmasta vai puhisemmeko vain omiin kauluksiimme kuinka he tekevät asiat ihan väärin, koska tekevät ne eri tavoin kuin me itse.

Voimme myös kysyä siltä omalta päiväkodin työntekijältä miten hän jaksaa, kiittää hoidosta ja kertoa että arvostamme heidän työtään.
Me voimme myös kertoa sille ystävä-äidille joka hoitaa kotona lapsiaan, että on hienoa miten hän jaksaa sen tehdä.

Me voimme katsellla omaa ja muiden ihmisten elämää ja alkaa nähdä sitä enemmän kokonaisuutena, jatkumona. Että ei ole vain työelämä ja  kotielämä. Vaan on yksi iso elämä jonka voi muokata toimivaksi, niin ettei kukaan väsy liikaa.
Me emme voi kotoa käsin taikoa muutokseen tarvittavia budjetteja, me emme voi vasaroida läpi poliittisia muutoksia, mutta me voimme olla itse se muutos.

Jos asenne muuttuu, muuttuvat lopulta myös lait sen ympärillä.

Tähän minä vakaasti uskon.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Lähteet:
Isät kotiin, äidit töihin, lapset päivähoitoon (HS) 

Nainen, pysy kotona! (Suomen kuvalehti) 

Perhevapaiden jakautuminen vanhempien kesken (THL)