Hyppää sisältöön

Parasta äitiyttä on omannäköinen äitiys

Miten äidiksi kasvetaan? Millainen on oikeanlainen äiti? Kysymyksiä, joita kysyin itseltäni löytämättä vastauksia. Lopulta vain elin äitiyttäni, löytäen lopulta siitä sen omimman: oman näköisen äitiyden.
Julkaistu
Parasta äitiyttä on omannäköinen äitiys

“Hyvää äitienpäivää Annu”, lukee Esikoisen tekemässä äitienpäiväkoritssa. Kortin sisälle lapsi on kirjoittanut, että teen maailman parasta ruokaa. Ollaan perusasioiden äärellä, ajattelen hymyillen.

Yhdeksän vuotta sitten äitinepäivänä olin kääntämässä maata puutarhapalstalla. Muistan miten suuhuni nousi metallinen maku ja siinä hetkessä uskoin tietäväni olevani raskaana. Minulla oli takana kipeä keskenmeno ja lääkärin toteamus, ettei meille koskaan voi tulla lasta biologisesti. Sitli uskoin vahvasti, että siinä hetkessä sisälläni kasvoi uusi elämä.

Muutama viikko myöhemmin tein positiivisen raskaustestin elokuvateatterin vessassa. Kun nykyään katson kuvia tuolta ajalta tulvivat muistot tuosta kipeän pelokkaasta alkuraskaudesta takaisin hyökyaallon lailla. Miten itkin kun eräänä iltana vessassa vessapaperiin ilmestyikin verta. Miten seuraavana päivänä piti kuitenkin antaa haastattelu ja esittää kaiken olevan hyvin. Miten olin aamu-tvssä puhumassa vaikka minua oksetti ja pelotti samaan aikaan niin, että ajatukset eivät meinanneet pysyä kasassa.


Kun Esikoinen lopulta syntyi, vaikean ja monin osin hieman huonosti menneen synnytyksen päätteeksi, muljahti meidän maailmamme pois kiertoradaltaan. Kesti hetken löytää uudelleen oma paikkansa tässä uudessa maailmanjäjrestyksessä, jossa joku muu tulikin aina kaiken muun edelle.

Ennen se säntillinen Annu, joka suoritti työt ja muut tehtävät aina ajallaa, mieluiten etuajassa, muuttuikin viime hetken tekijäksi ja ajoittain jopa myöhästelijäksi. Ennen koti oli siisti ja järjestyksessä, ystävämme jopa vitsaili miten meillä ei koskaan ollut sotkua. Sitten tuli Esikoinen ja elämä heilahti toiseen suuntan.

Kun vihdoinkin olin kuvitellut löytäneeni oman kiertoratani uudessa aurinkokunnassa, tuli Kuopus perheeseemme. Tuo pieni lapsi muljautti maailmankaikkeutemme vielä suuremmin uudeksi kuin mitä Esikoinen aikanaan teki.

Kuopuksen myötä vasta oikeasti ymmärsin mitä on olla äiti. Ymmärsin, ettei se mikä toimii yhdellä lapsella välttämättä toimi toisella. Ymmärsin myös, että se mitä teimme ensimmäisen kanssa, ei välttämättä ole järkevää ja pysytimme tekemään asioita eri tavoin toisen lapsen kohdalla.


Oikeasti sen suuriimman äitiyden ja paikkani äitinä löysin Piilaakson vuosien aikana. Ne neljä vuotta kun lähes ainoa tehtäväni oli olla lasten kanssa ja katsoa miten he kasvavat, opin rakastamaan sitä, miten hyvin me toisemme tunnemme. Opin elämään rinnalla ja näkemään lapseni nenän asennosta mikä häntä vaivaa. Opin ennakoimaan ja pohtimaan asoita lapsen näkökulmasta. Opin enemmän itsestän äitinä kuin mitä olisin ehkä edes halunnut.

Opin, että olin äiti, joka vie lapsiaan kyllä vaikka joka päivä retkille ja opettaa kaiken luonnosta ja taiteesta. Opin olevani äiti, joka pitää kiven kovaa kiinni rutiineista ja ruoka-ajoista. Opin myös, että en ole äiti, joka jaksaa leikkiä legoilla tai olla hippaa. Opin, että leikkipuistot tekivät minusta passiivisen penkillä istujan, eikä minussa elänyt sitä aktiivista äitihahmoa, joka kirmaa pitkin leikkitelineitä lapsen kanssa.

Nykyään kun olemme muljauttaneet elmämme jälleen uusille raiteille tulemalla Suomeen  ja palaamalla arkeen, jossa kaksi aikuista käy töissä, olen ollut enemmän kuin kiitollinen noista oppivuosista. Vuosista, joiden aikana sain opetella olemaan äiti ja joiden aikana löysin itseni äitinä.


En vieläkään ole se äiti, joka leikkii legoilla enkä vieläkään jaksa leikkiä piilosta tai hippaa. Mutta olen se äiti, joka tekee aamuisin aamupalan valmiiksi, keskustelee päivän uutisista ja jaksaa lukea kirjaa lapsille iltaisin. Olen se äiti, joka edelleen pitää parhainpana viikonloppunviettotapana eväs- tai telttaretkeä oman perheen kanssa. Olen se äiti, joka jaksaa koska tahansa lähteä lasten kanssa pyöräretkelle tai kävelylle.

Ikäni puolesta voisin juuri ja juuri vielä kerran tulla äidiksi, vielä yhdelle. Mutta se ei ole meidän perheemme tarina. Se tuli meille jo selväksi vuosia sitten. Kuopuksen taival tähän maailmaan ja sen jälkeen taaperoksi asti oli niin kivulias ja voimia vievä, että minun päätökseni kyspyi jo silloin. Minun äitiyteni kuuluu näille kahdelle lapselle, enempää se ei kaipaa. Siksi olikin helppo antaa lääkärille munasarjakystanleikkauksen yhteydessä lupa leikata pois myös munajohtimet. En epäröinty hetkeäkään kun hän kysyi oliko lapsilukumme täynnä. Eikä viikoja kestänyt harkinta-aikakaan muuttanut mieltäni lainkaan.

Aivan äitiyteni alussa ja vielä pitkään sen jälkeenkin asetin itselleni valtavia tavoitteita. Piti olla paras mahdollinen. Silitin kaikki lasten vaatteet. Sillonkin kun Kuopus valvotti yöt ja Esikoinen oli vilkas kaksivuotias. Pesin ja silitin jokaisen bodyn silloinkin kun Kuopuksen refluksi oli niin pahana, että huonoina hetkinä hän ehti käyttää vaatetta viisi minuuttia ennen sen matkaa takaisin pyykkikoriin.

En pyytänyt apua, en kertonut uupumuksetani. Yritin olla täydellinen ja paras mahdollinen. Mittapuilla, jotka olivat vain minun itseni asettamia.
Piilaaksosa minua aluksi ahdisti ihmisten omistautuminen lapislle. Mikään muu ei ollut merkiytksellistä. Koin huonommuutta ja pohdin silloin paljon omaa identiteettiäni äitinä, ihmisenä ja Annuskana.

 

Lopulta löysin itseni. Löysin tapani olla äiti, joka oli kaukana siitä täydellisestä, mutta siltikin juuri täydellinen juuri minun lapsille. Huomasin olevani lopulta pitkäpinnaisempi kuin mitä kuvittelin, huomasin olevani lempeämpi äiti mitä olin kuvitellut. Huomasin olevani hauskempi ja rennonmpi. Se vaati vain oman paikkansa löytämistä, itsensä hyväksymistä ja sen, että lakkasin vertaamasta itseäni muihin ja miettimästä mitä joku muu minusta ajattelee.

Nyt kun lapseni kirjoittaa äitienpäiväkorttiin Annu ja rakastamisen sijaan kertoo minun tekevän maailman parasta ruokaa, paisuu sydämeni ylpeydestä. Tämä on minun lapseni. Minun äitiyteni tulosta. Oman näköinen, oman kuuloinen lapsi.

Hyvää äitienpäivää kaikki te upeat äidit, äidiksi itsensä kokevat ja äidiksi kaipaavat.
Olkaa omanlaisianne, kasvakaa uniikeiksi äideiksi.
Maailmaan mahtuu meistä jokainen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.