Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Onnenhetki

06.04.2017

Kävellään ponttoonisillan yli Uunisaareen.
Meri välkehtii ja aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.
Silmiä pitää siristää kirkkaudessa ja pipon voi ottaa pois päästä kun aurinko lämmittää niin paljon.

Lapset heittelevät kiviä veteen.
Nauravat.

Jossain kaukana laiva huudattaa torveaan.
Jatketaan matkaa ylös kalliolle. Etsitään jostain eväspaikka.
Siinä kuluneen valkoisen puupöydän ääressä istuessamme, lasten lappoessa makaroonilaatikkoa suuhunsa hiukan liian isoilla lusikoilla, lokkien kirkuessa ja meren välkehtiessä tuhansina timantteina, minä olen hetken täydellisen onnellinen.

Onnellinen siitä että olen juuri siinä hetkessä juuri siinä paikassa.
Onnellinen siitä että saan olla lasteni kanssa aurinkoisella kalliolla, haistelemasssa merituulta ja nauramassa heidän jutuilleen.
Onnellinen siitä että minulla on vapaus tähän.
Onnellinen siitä että olen tehnyt tämän valinnan olla heidän kanssaan vielä nyt.
Onnellinen siitä että minulla on ollut mahdollisuus tähän valintaan.
Juuri siinä hetkessä minä en haluaisi olla muualla.
En muussa seurassa.
Meidän lapsemme, nauravina ja tyytyväisinä ovat tässä hetkessä parasta seuraa mitä voisin kuvitella tähän kiviseen ja aurinkoiseen maastoon.

Tänäkin aamuna minä heräsin potien ikävää takaisin omaan kotiin, siihen matalaan puutaloon jonka jokaisesta nurkasta tuuli puhaltaa sisälle.
Siihen huonosti rakennettuun taloon jonka ikkunat menevät huuruun jos ulkona lämpötila vähääkään laskee alle 5 lämpöasteen.
Ikävöin kylmää keittiönlattiaa ja kaasuhellaa.
Ikävöin keittiön oven takana alkavaa pihaa.
Ikävöin rutiineita.

Mutta olin minä missä tahansa, minä ikävöin jotain.
Kalifornian auringon alla minä ikävöin Suomeen.
Ikävöin Pohjois-Karjalaan, Helsinkiin
Ikävöin Lontoon katuja
Ikävöin Sveitsin kieltä ja vuoria.

En minä koskaan ole enää kotonani missään ikävöimättä jonnekin.
Mutta senkin kanssa voi oppia elämään.
Uskon niin.
Jos opettelee elämään hetkessä.
Nauttimaan täysillä niistä hyvistä hetkistä.
Ja kun ne huonot hetket osuvat kohdalle, antaa ikävän tulla.

Eilen kun seisoin aamuisessa jäisessä tihkusateessa Falkullan eläintilalla ja katselin harmaassa maisemassa laiduntavia lehmiä, ikävä Kalifornian kevääseen pyyhkäisi ylitseni kuin sadepilvi. Minä en valinnut tulla täksi vuodenajaksi Suomeen, tähän harmauteen ja kevään odottamiseen.
Minä olin tehnyt valinnan olla kaksi kevättä poissa, siellä missä kukat kukkivat rysäyksinä, missä kukkulat vihertyvät yhdessä yössä ja kaskaat aloittavat yölaulunsa maaliskuussa.

Sinä hetkessä, kun kylmä sade valui pitkin minun kasvojani, Kuopuksen kuraiset kengät tekivät likarantuja housuihini ja Esikoinen liukastui mutaisella tiellä, sillä hetkellä minä annoin itselleni ikävöidä Kalifornian kuivia kukkulapolkuja koko sieluni voimasta.
Annoin itselleni luvan kiroilla meidän tilannettamme koko kirosanavarastoni pohjasta.
Ja se on ihan ok.

Annan itselleni luvan ikävöidä.

Annan itselleni luvan tuntea oloni kurjaksi sen hetken kun se siltä tuntuu.
Tämä on minun selvitymisstrategiani elämässä. Tuntea sitä tunnetta joka kohdalle osuu.
Tuntea surua, ikävää, nihkeyttä, suuttumusta, kiukkua ja suoranaista vitutusta siinä hetkessä kun ne ovat läsnä.
Tietäen kuitenkin samalla että ne tunteet menevät ohi. Ne eivät pidä minua vallassaan, ne haalenevat ja väistyvät jonkun muun tieltä, varmasti ja poikkeuksetta.
Joskus nopeampaa joskus hitaampaa.

Samalla tavalla otan kaiken irti näistä hyvistä hetkistä.
Näistä hetkistä kun elämä kantaa. Kun minun hetkeeni ei mahdu muuta kuin minä, lapsemme ja rakkaus. Aurinko ja lokkien huuto. Meren tuoksu ja Suomen kevät.
Tämäkin menee ohitse. Tämäkin tunnetila vaihtuu. Varmasti ja poikkeuksetta.
Siksi minä haluan ottaa siitä kaiken irti. Säästää sen syvimpään sydämeni kolkkaan.
Sillä tätä hetkeä kukaan ei vie minulta pois.

Kävellään kalliolle. Siellä on vesilätäköitä.
Varoitan lapsia kivien liukkaudesta. Nostan kasvoni kohti aurinkoa ja suljen hetkeksi silmäni.

2-3viikkoa vielä. Niin ne sanoivat. Sitten pitäisi viisumeiden olla selvät. Pitäisi.
Mihinkään ei oikeasti voi luottaa. Ei ennenkuin viisumit ovat kädessä ja me lentokoneessa matkalla kohti taloa jota olemme alkaneet nyt kodiksi kutsua.

Vapuksi kotiin.
Ajattelen.
Jos kääntäisi ajatukset siihen. Siten kaikki mikä tapahtuukin nopeammin olisi positiivinen yllätys. Onnistuisiko se?
Jos päivät olisivat tällaisia täällä, aurinkoisia, lämpimiä.
Voisi onnistuakkin.

Äiti, sinä olet paljon iloisempi kun aurinko paistaa. Esikoinen toteaa. Niin, niin varmaan olen. Vaikken haluaisikaan sitä myöntää. Minä joka olen opetellut jankkaamaan ettei säällä ole väliä, vaan on sillä. Minullekin.
Auringossa, kuivassa, lämpimässä on helpompi olla. Ainakin Kuopuksen kanssa. Esikoinen ei tunnut välittävän mitä taivaalta tulee, hän haluaa vain olla ulkona. Kokoajan. Niin paljon kuin mahdollista. Leikkiä, tutkia. Kuopus vihaa haalariaan. Vihaa sitä ettei pysty liikkumaan sen kanssa yhtä ketterästi kuin ilman.

Katson kuinka lapset tasapainolevat ison lätäkön reunamilla. Huomautan jotain kivien liukkaudesta mutta Esikoinen on jo vatsallaan lätäkön keskellä, vettä valuvana hän nousee sieltä pois, itku silmässä.

Vaihdetaan vaatteet. Onneksi on vaihtovaatteet mukana. Hän ei halua enää haalaria uudestaan, en tarvitse on lämmin. Kengät ovat märät, ilmoitan että kotimatkalle ne on pakko laittaa, nyt voi hetken olla ilman. Lapsi kaivaa kassista puutarhahanskat ja kiskoo ne villasukkiensa päälle, näin ei sukat mene likaiseksi hän toteaa voitonriemuisesti.

Kuopus katselee kaikkea vierestä ja kiskoo tomerana haalarin pois päältään, hänkään ei halua pitää sitä. Totean hänen vaippansa vuotaneen ja vaihdan hänenkin vaatteensa.

Ei kenkiä, ei sukkia Kuopus huutaa. Nyt on kevät! Ja kuin märkä saippuapala hän luiskahtaa sylistäni kalliolle ja kirmaisee paljain jaloin juoksuun.

Esikoinen juoksee perässä pinkit puutarhahanskat jalassaan, vaaleat hiukset tuulessa liehuen.
Minua naurattaa.
Minun lapseni.
Meidän lapsemme.
Niin aitoina, niin hetkessä eläen.

Tämäkin hetki menee ohitse.
Tulee kylmä, tulee väsymys.

Mutta juuri nyt annan meille kaikille oikeuden ja luvan olla onnellisia. Juuri nyt, tässä hetkessä.

Eikä tätä hetkeä vie meiltä kukaan pois, koskaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

2 vastausta artikkeliin “Onnenhetki”

  1. Riitta Ripatti sanoo:

    Kiitos, näista ihanan liikuttavista lukuelämyksista ja kuvista.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos! On ilo kuvata ja kirjoittaa hyvälle yleisölle. 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »