Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Onnea on yhteinen matka

19.06.2019

Kello on puoli kymmenen illalla.
Valo kiemurtelee lastenhuoneeseen sälekaihtimen lävitse kuin kello olisi kolme iltapäivällä. Avonaisesta ikkunasta kuuluu lokin huuto, kadulla haukkuu koira, jossain huutaa lapsi.

Esikoinen on vihdoinkin nukahtanut ja hengittää rauhallisesti vaaleiden kiharoiden laskeutuessa hänen poskilleen. Kuopus makaa omalla patjallaan valveilla ja tuijottaa suurilla silmillään kattoon. Hän nukkui autossa iltapäivällä ja tiedän kokemuksesta silloin unen viivästyvän.
Annan omien ajatusteni vaeltaa, valua pitkin huoneen valkoisia seiniä, puikkelehtia valon ja varjon luomassa metsässä. Annan menneiden päivien muistojen tulla ja soljua silmieni edessä.
Huomaan sydämeni sykkivän rinnassani voimakkaasti, huomaan hymyileväni.

 

Päivät ovat soljuneet ohitse. Suomen kesä on silittänyt meitä ja nostanut kasvollemme hymyjä rakkaudesta ja tyytyväisyydestä. Vietimme Puolison kanssa viikonlopun ilman lapsia. Lapsemme jäivät vanhempieni luokse minun tullessa Helsinkiin jossa Puoliso oli jo viikon tehnyt töitä. Joten me vietimme viikonlopun ilman tarvetta pitää huolta kenestäkään muusta kuin itsestämme.

Juhlimme Puolison ja hänen ystäviensä yhteisiä syntymäpäiviä ja matkustimme veljeni kanssa Turkuun kuuntelemaan Kingston Wallia.
Elimme hetken kuin silloin joskus ennen lapsia. Valvoimme myöhään kesäyöhön, kävelimme majapaikkoihimme kellon viisareiden lähestyessä jo lähes aamua, suutelimme kuun katsellessa meitä korkealta taivaspaikaltaan, kävimme pitkiä keskusteluita joissa kukaan ei keskeyttänyt meitä. Söimme ruokamme hiljaisuudessa ja vietimme hetkiä pitkään vaieten, vain toistemme läheisyydestä nauttien. Tavallaan kaikki oli kuten silloin joskus, ja samalla tiesimme ettei mikään enää olisi koskaan kuten silloin joskus.

Me olemme muuttuneet. Me olemme kasvaneet. Lapset ovat muuttaneet meitä, elämä on muuttanut meitä. Kyllä, me olemme vanhempia, me olemme ehkä myös asteen verran tylsempiä. Meissä on varmasti vähemmän särmää kuin silloin nuorena kaksikymppisenä. 

Siitä huolimatta, tai ehkä juurikin siksi kun katson meitä, minua ja Puolisoa nyt, pidän näkemästäni enemmän kuin silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten. 

Minä pidän tuosta keski-ikää lähestyvästä pariskunnasta, joka edelleen 19 yhdessäolovuoden jälkeenkin pitää toisiaan kädestä kiinni ja suutelee aamuisin. Minä pidän siitä miten he kommunikoivat katsein ja jäävät edelleen katsomaan toisiaan silmiin. Minä pidän heidän tavastaan kasvattaa heidän lapsiaan yhdessä ja unelmoida tulevaisuudesta yhdessä. Minä pidän siitä miten he tukevat toisiaan työelämässä ja uravalinnoissa. Minä pidän siitä miten he eivät ole myöskään unohtaneet keitä he olivat kaksikymmentä vuotta sitten ja miten heissä edelleen huokuu se sama punkhenki ja vasemmistolaisuus kuin silloin kun he nuorina vastarakastuneina vaelsivat pitkin kallion katuja kotiin ja vastustivat äänekkäästi äärioikeiston aktiiveja. 

Me olemme kävelleet yhdessä pitkän matkan. Vihaisista, kapinallisista punkkareista aikuisiksi, kahden lapsen vanhemmiksi. Me olemme molemmat tahoillamme kasvaneet, rauhoittuneet, hioneet kulmiamme ja oppineet näkemään maailmaa paljon laajemalla perspektiivillä kun mitä me sitä katselimme silloin aikuisikämme kynnyksellä. 

Kävellessäni pitkin Turun katuja sunnuntai-iltana Puolisoni ja veljeni kanssa, kuun mollottaessa Turun kattojen yllä, Kingston Wallin musiikin edelleen kaikuessa korvissani, minä mietin miten onnekas olin, että minun ja Puolison polut ovat aina johtaneet samaan suuntaan. Miten me olimme vuosien varrella muuttuneet, kasvaneet ja tulleet aikuisimmiksi, mutta suunta meillä oli lopulta aina molemmilla se sama. Meidän polkumme ovat pysyneet vierekkäin, eikä meillä ole ollut risteyksissä mitään halua lähteä eri suuntaan kuin toinen. 

Nyt kun istun pitkän mutta ihana päivän päätteeksi airbnb asuntomme lattialla odottamassa että lapsemme nukahtaisivat valoisaan kesäyöhön, palaavat ajatukseni takaisin tuohon Turun yön hetkeen. 

Siihen ajatukseen miten onnekas olenkaan saadessani edelleen jatkaa polkuani Puolison polun vierellä. Niin moni ystävistämme on eronnut, löytänyt uuden suhteen, eronnut uudelleen.
Monen elämä on parempaa nyt kuin se oli niissä nuoruuden ajan suhteissa. Muutaman elämä on taas yksinäisempää ja muutaman elämä tuntuu olevan samanlaista, vuodesta toiseen.
Toki me kaikki myös haluamme elämältä eri asioita, ei niitä voi verrata toisiinsa.

En usko, että meille ihmisille on tällä maapallolla olemassa vain yksi täydellinen kumppani. Kaikki riippuu elämäntilanteesta. Minun onnneni vain on ollut, että se minun täydellinen kumppanini on pysynyt samana, eri elämäntilaneista riippumatta. En tiedä onko syynä rakkaus, onko syynä minun ja Puolison kyky joustaa ja antaa anteeksi toisillemme, onko syynä halu ja vahva tahto elää ja olla yhdessä, vai vain puhdas sattuma että löysimme juuri oikeanlaiset ihmiset itsellemme tälle elämän polulle.

Mutta sen ymmärrän, että johtuen siitä, ettei minun ole koskaan tarvinnut epäillä Puolisoni rakkautta, ettei minun koskaan ole tarvinnut laittaa energiaa selvitäkseni parisuhdekriisistä, on minulle ja meille jäänyt voimavaroja elää tätä elämää jota me olemme eläneet. Meillä on jäänyt voimavaroja matkustaa, aloittaa arkemme alusta uusissa maissa, kerta toisensa jälkeen. 

Meillä on ollut voimavaroja toteuttaa itseämme, etsiä itseämme. Meillä on ollut voimavaroja auttaa toisia ihmisiä, minulla tehdä töitä ilman palkkaa toisten hyväksi, voimavaroja uskoa hyvään ja uskoa huomiseen.

Kaikilla ei ole käynyt näin hyvä tuuri, ja minä ymmärrän oman onnekkutteni kivuliaan hyvin.
Me olisimme voineet jäädä paikoillemme, hankkia tasaiset työurat, ostaa talon ja farmariauton sekä koiran jo paljon aikaisemmin.

Ehkä me sillon ymmärtäisimme nyt paremmin ruuhkavuosien ja kiireen keskellä eläviä ystäviämme, samaistuisimme vahvemmin heidän elämäänsä, moni ystävä ei ehkä olisi lipsahtanut pois meidän elämästä jos olisimme tehneet tämän valinnan. 

Sitä, olisimmeko me onnellisia, sitä olisimmeko me edes yhdessä, olisiko meillä tätä perhettä jos me olisimme valinneet tämän tien, sitä me emme tiedä. Emmekä koskaan tulekaan tietämään. 

Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä. Sillä me valitsimme silloin lähes viisitoista vuotta sitten toisenlaisen polun.
Me lähdimme. Lähdimme palataksemme ja taas lähteäksemme.
Kerta toisensa jälkeen.

Me valitsimme tien, jota jakamassa meillä oli aluksi vain toisemme.
Nyt sitä samaa polkua jakavat kaksi pientä lastamme. Me perheenä kannamme yhdessä sellaista muistojen reppua, jonka sisällön vain me neljä tiedämme. Ensimmäiset kymmenen vuotta sen repun sisällöstä on vain minun ja Puolison keräämää, seuraavat kuusi/neljä vuotta jakavat myös lapsemme. Mutta kukaan muu ei ole ollut tällä samalla tiellä samaa aikaa. Moni ihminen on kulkenut polkumme sivustaa hetken, jatkaakseen  lopulta taas oman tienviittansa suuntaan.

Mutta me neljä olemme olleet tässä koko ajan, ja niin kauas kuin minä kykenen horisonttiin näkemään, kulkevat meidän polkumme edelleen rintarinnan.
Ja se jos mikä on onnea.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »